Lapseni omaishoitajana

Kirjoittaja: Satu Kuru

Osallistuin Salossa omaishoitajien viikon kunniaksi järjestettyyn juhlaan, jossa samalla juhlittiin Salon omaishoitajat ry:n 20-vuotista taivalta. Tässä juhlassa kuuntelin Salon omaishoitajat ry:n syntyä ja taivalta sekä muita juhlapuheita omaishoitajuutta koskien. Juhlassa humoristisesti juontanut mies sanoi hyvin, että omaishoitajan tekemä työ vastaa viiden ihmisen työpanosta, joten vieraskirjaan voi kirjoittaa nimensä viisi kertaa. Tämä sai aikaan naurua, mutta sai myös minut ajattelemaan, kuinka totta tuo ajatus olikaan. Paljon puhuttiin omaishoitajien jaksamisesta ja siitä, kuinka valtavia säästöjä omaishoitajuudella saadaan aikaan. Omaishoitajuuteen ei voi pakottaa eikä syyllistää, vaan sen on oltava oma valinta. Oliko se minun valintani? Oliko minulla vaihtoehtoja? Tarjottiinko minulle vaihtoehtoja? Vai täytinkö minä omaishoidontukihakemuskaavakkeet vain siinä toivossa, että minulle myönnettäisiin omaishoidontuki ja sen mukana kolme vapaapäivää kuussa.

Ennen kuin lähdin tuosta juhlasta, minulta kysyttiin yllättäen voisinko antaa lyhyen radiohaastattelun koskien omaishoitajuuttani. Hetken epäröityäni suostuin. Tuossa haastattelussa sain annettua vain pintariipaisun siitä kaikesta. Toimittajan kysymykset olivat laajoja ja osin yllättäviäkin. Ajatukset jäivät mieliini ja niitä riitti vielä tähän tekstiinkin.

Toimittaja kyseli, milloin minusta tuli omaishoitaja ja oliko minulle itsestään selvyys alkaa omaishoitajaksi. Minusta tuli lapseni omaishoitaja hänen synnyttyään, mutta virallisesti vasta vuosia myöhemmin. Oliko se minun valintani? Ei, ei se ollut minun valintani. En ollut haaveillut omaishoitajan urasta. Minulla kuitenkin oli lapsi, joka piti hoitaa ja se oli itsestäänselvyys. Eikä sitä hoitotyötä ole koskaan tehty minkäänlaisella tittelillä. Äiti, omaishoitaja, kuntouttaja… ihan sama, mutta en missään vaiheessa ajatellut, että olisin valinnut olla ainoastaan äiti ja että lapseni olisi hoidettu jossakin laitoksessa. Tähänkin minulla olisi ollut oikeus, olla vain äiti.

Kuinka minä jaksan? Huoh, mikä kysymys. Voiko tuohon tuossa lyhyessä hetkessä vastata kuin vain sanomalla, että ihan hyvin. Olisiko toimittaja oikeasti jaksanut kuunnella kuinka lapsensa omaishoitajana toimiva äiti jaksaa? Ja vastaammehan me erityislasten vanhemmat, omaishoitajat muidenkin kysymykseen ”mitä kuuluu”, että ihan hyvää. Harva on valmis oikeasti kuuntelemaan, mitä meille kuuluu. Oikeastikin minulle kuuluu hyvää, mutta oma jaksaminen on kuin aallon harjalla keikkumista. Joskus olo on todella energinen, arki rullaa ja tuntuu, että mikäs tässä. Toisinaan valvottujen öiden jälkeen väsyttää, on liikaa hoidettavia asioita, omaa aikaa ei ole, liikkumaan ei ehdi tai mennään niin sanotusti kädestä suuhun eli vain pakolliset asiat hoidetaan. Mikä siis jää hoitamatta kaikkein helpoiten… omasta itsestä huolehtiminen. Todellisuudessa se ei ole toisinaan edes teoriassa mahdollista, saati sitten käytännössä. Minun on oltava äiti ja omaishoitaja 24/7. On minulla toki nuo kolme vapaapäivääni kuukaudessa.

Noiden kolmen vapaapäivän aikana sitä sitten tulisi liikkua ja nukkua varastoon. Lukea kirjaa tai tehdä kädentaidontöitä, kun muuten niihin ei ole aikaa. Käydä elokuvissa, nähdä ystäviä ja hoitaa parisuhdetta. Tuo kolme päivää tulisi siis käyttää todella tehokkaasti, koska sitten ne kaikki muut 27-28 päivää keskimäärin olen omaishoitaja. Onko minun aikani kuukaudesta siis vain kolme päivää ja ne muut elän ”lapseni/perheeni ensin” – ajatuksella. Heh, mitähän personal trainer sanoisi kuntosalilla, jos pyytäisin laatimaan kerran kuussa kolmena päivänä peräkkäin toteutettavan ohjelman ja tavoitteena olisi kunnon kehittäminen. Tuo maksimissaan kolme päivää menee vaan todellisuudessa niin nopeasti ohi.

Jossain kohtaa puhe kääntyy siihen, kuinka paljon säästöjä tulee, kun on omaishoitajia, eikä niitä kaikkia hoidettavia siten tarvitse hoitaa esim. laitoksessa. Omaishoitajille maksettu korvaus on kuitenkin mitään sanomattoman vähän. Joskus olen havahtunut siihen, että tyttäreni hoito vapaideni aikana, siis noiden kolmen päivän aikana tulee maksamaan kaupungille paljon enemmän, kuin mitä minulle maksetaan niistä kaikista muista päivistä yhteensä. Rahan takia siis kukaan ei halua omaishoitajaksi, se on varmaa.

Millainen on päiväni omaishoitajana? Kahta samanlaista päivää ei ole. Ei sitä työmäärää eikä kaikkea sitä mitä päiviini kuuluu, pysty tuollaisessa lyhyessä kiitävässä hetkessä tuomaan esille. En päässyt kuin puoleen päivään, kun toimittaja jo totesi, että aika raskaalta kuulostaa ja 24/7 hommalta. Uskon, että niin se on meidän kaikkien lastemme omaishoitajien kohdalla, että puolenpäivän kohdalla tarinaa jo vastapuoli vetää hengästyneenä lisähappea.

Tyttäreni on kohta 12-vuotias. ”Entä sitten kun hän on 20-vuotias, oletko ajatellut asioita vielä niin pitkälle? toimittaja kysyy. Tässä hetkessä eletään, mutta pakostakin ajatukset välillä käyvät tulevassa. En minä ole ajatellut, olenko omaishoitaja vielä viisi vuotta, kymmenen tai loppuelämäni. Tyttäreni tulee aina tarvitsemaan toisen ihmisen apua ja tukea elämässään ja kyllä minä olen elämäni loppuun asti hänen äitinsä, omaishoitajansa tai miksi minua sitten halutaankaan tituleerattavan. Tulen myös maininneeksi sen, mikä on joskus käynyt mielessäni, että mitä sitten kun minua ei enää joku päivä ole tai en enää jaksa hänestä huolehtia. Mikäli täältä lähdetään ikäjärjestyksessä, tyttäreni tulee pärjätä ja selvitä täällä vielä vuosiakin minun jälkeeni. Jotenkin minun on siis sitä ennen saatava hänet luottamaan muihin ihmisiin ja järjestettävä hänen asiansa niin, että joku muu hänestä huolehtii. Kukaan häntä ei voi niin paljoa rakastaa tai niin hyvin hänen asioitaan hoitaa, kuin oma äiti, mutta joku hänestä huolehtii minunkin jälkeeni – siihen minun on luotettava.

Mistä minä saan tukea? ”Omalta äidiltäni, uudelta avopuolisoltani, ystäviltäni ja Leijonaemoilta” minä vastaan. Niin, onneksi meillä on olemassa Leijonaemot. On muitakin äitejä tai isiä, omaishoitajia. Vertaistuki on ollut minulle korvaamattoman arvokasta jo monia vuosia sillä vain toinen erityislapsen vanhempi voi ymmärtää toista erityislapsen vanhempaa. Tänäänkään et ole yksin – ajatus antaa lohtua ja voimaa monissa hetkissä.

Ennen kuin lähdin juhlasta, juontaja totesi maailmassa olevan vain neljänlaisia ihmisiä. Niitä jotka ovat omaishoitajia, niistä joista tulee omaishoitajia, niitä jotka ovat olleet omaishoitajia ja niitä jotka tulevat tarvitsemaan omaishoitajia. Niinpä. Jouduin lähtemään juhlasta kesken pois, sillä kotona odotetaan jo äitiä, omaishoitajaa.

1 kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

One response to “Lapseni omaishoitajana

  1. LiisaS

    Hyvin kirjoitat, asiaa! terv. LiisaS, 30-vuotiaan leijonaemo , harmaantunut jo, mutta kynnet pehmeiden tassujen sisällä edelleen terävinä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s