Kuukausittainen arkisto:tammikuu 2016

Hyvinvointia ja hyvää oloa

Kirjoittaja: Anna Mäkinen

Hyvinvointia tavoittelevat nykyään lähes kaikki ihmiset. Siitä tuntuu olevan myös niin monta lajia, että jokaiselle löytyy se määritelmä, joka miellyttää eniten. Silti hyvinvointi on vaikeaa tavoiteltavaa eikä sitä aina pysty saavuttamaan yrityksistä huolimatta.

Joskus tuntuu siltä, että itse vielä pääsisi siihen hyvinvointiin, mikäli ympäristö ei vaikeuttaisi asiaa niin paljon. Niinpä niin – jos vain ne muut muuttuisivat, niin minun ei tarvitsisi. Mutta mikä muutos voisi todella tuoda lisää hyvinvointia, kun muutokseen aina liittyy vanhasta luopumisen tuskaa ja uuden oppimisen vaikeus?

Yksi tapa voisi olla positiivinen muutos eli sellainen, jossa huomio kiinnittyy kaikkeen siihen mikä minussa on jo hyvää, mutta jota minä en näe enkä hyödynnä tarpeeksi. Tässä kiteytyy ajatus vahvuuksista ja niiden tunnistamisesta sekä niiden valjastamisesta ”hyvinvointitalkoisiin”. Yksi vahvuusajattelun isistä Martin Seligman toteaa kirjansa ”Authentic Happiness” alussa, että jokainen voi lisätä onnellisuuttaan ottamalla selvää, mitkä ovat omat tärkeimmät luonteen vahvuudet. Sen lisäksi luonteen vahvuuksia tulee kehittää ja niitä tulee opetella käyttämään työssä, parisuhteessa, harrastuksissa ja lasten kasvatuksessa. (Seligman, 2002.) Seligman on jaotellut luonteen vahvuutemme kuuden hyveen alle, jotka hänen mukaansa ovat yhteisiä arvostettuja ominaisuuksia kaikissa maailman kulttuureissa. Nuo hyveet ovat viisaus, rohkeus, rakkaus, oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus ja spirituaalisuus eli henkisyys. Niiden alle hän jaottelee tarkemmin vielä 24 luonteen vahvuutta, joita kehittämällä ja vahvistamalla on mahdollista lisätä omaa onnellisuuttaan. Jokaista luonteenvahvuutta on tutkittu tarkemmin positiivisen psykologian piirissä, ja niiden yhteyttä hyvinvointiin tutkitaan laajalti ympäri maailmaa. (Seligman, 2002.)

Tätä minäkin haluan – lisää hyvää oloa. Tunnetta, että olen ihan hyvä tyyppi ja kokemusta siitä, että tuon iloa ja positiivisia tunteita ympäristöön. Tuntuu siltä, että kun koen ja tunnen itseäni hyväksi, voin tehdä hyvää muillekin. Ehkä en ole vain väsynyt, usein kiireinen, etäinen tai uppoutunut omiin, maailman tärkeimpiin asioihini? Ajatus, että minussakin on kaikenlaista hyvää ja vahvaa. Sellaista, jonka pohjalle voi rakentaa vaikka mitä, mikä vain tuntuu hyvältä.

Vahvuudet

Leijonaemot järjestää hyvinvointipajoja erityislasten vanhemmille keväällä 2016 Espoossa ja Vantaalla. Tule mukaan voimaan paremmin!

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo, Leijonaemot ry

Leijonaemot ry: liikunta ja hyvinvointi 2016

Kirjoittaja: Janet Grundström

Leijonaemojen 2016 vuoden teemana on liikunta ja hyvinvointi. Erityislapsen vanhemmuus on rankkaa. Se käy myös kunnon päälle. Jotta vanhempi jaksaa, on hänen huolehdittava myös itsestään. Kuten lentokoneen turvaohjeissa sanotaan: laita ensin happimaski itsellesi ja auta vasta sen jälkeen muita.

Omasta itsestään huolehtiminen jää usein vähemmälle lapsen voinnin huonontuessa. Kun aika kuluu lapsen asioita järjestellessä ja arjen imussa, tulee helposti tingittyä omasta ajasta ja itsensä hoitamisesta. Totuus on kuitenkin se, että jotta jaksaa auttaa ja avustaa liikuntavammaista lasta on pysyttävä kunnossa.

Erityislapsen vanhemmalle harrastaminen on haastavaa. Lapselle pitää saada luotettava ja hyvä hoitaja siksi aikaa kun vanhempi on harrastamassa. Jos luontaista tukiverkkoa ei ole, voi sopivan hoitajan löytyminen käydä ylivoimaiseksi. Hoitojärjestelyt voi myös maksaa niin paljon, että omaishoitaja ei pysty maksamaan hoitomaksua kalliista jumppasalin maksusta puhumattakaan.

Espoo näyttää tänä vuonna esimerkkiä. Se tarjoaa kunnan kanssa sopimuksen tehneelle omaishoitajalle maksuttoman sisäänpääsyn kaupungin uimahalleihin ja kuntosaleihin. Harmi vaan, että tätä etua ei tarjota niille omaishoitajille, jotka eivät ole hakemisesta huolimatta saaneet sopimusta omaishoidon tuesta, mutta tekevät silti tärkeää omaishoitajan työtä. Leijonaemot haastaa muitakin kaupunkeja tämän saman edun tarjoamiseen omaishoitajille!

Itse huolehdin kunnostani käymällä ryhmäliikuntatunneilla, kuntosalilla ja koiran kanssa kävelyllä. Vaikka arki on hektistä olen tehnyt niin, että merkitsen almanakkaani aina viikon alussa omat jumppa-aikani. Meillä harrastamiseni mahdollistaa rakas mieheni, joka hoitaa poikaa kun olen jumppaamassa. Olen myös opetellut sanomaan ei kaikelle ylimääräiselle, että minulle jää aikaa itseni hoitamiseen.

Leijonaemot starttaa helmikuussa teemavuoden käyntiin liikunnan ja hyvinvoinnin aakkosilla. Helmikuun 1. – 29.2 julkaistaan joka päivä teemaan liittyvä kannustava mietelause. Voit seurata kampanjaa Leijonaemojen Instagramissa.

Maaliskuussa julkaisemme Leijonaemojen Facebook-ryhmässä ma-ke-pe jumppaohjeita videoina. Ne ovat sellaisia, joita voi toteuttaa kotona tai sairaalassa. Ja huhtikuussa julkaisemme terveellisiä ja helppoja ruokaohjeita.

Leijonaemojen tapahtumissa on tänä vuonna myös vuoden teema esillä. Liikunta ja hyvinvointipäiviä järjestetään mm. Helsingissä 13.2. ja Hämeenlinnassa 19.3.

Minä haastan jokaisen Leijonaemon huolehtimaan itsestään. Koskaan ei ole liian myöhäistä huolehtia siitä elämäsi mahtavimmasta tyypistä, eli sinusta itsestäsi!

1 kommentti

Kategoria(t): Leijonaemot ry

Rakas Sisupussini

Kirjoittaja: Leijonaemo

Voi kunpa joku osaisi opettaa minulle kuinka epilepsia toimii. Kunpa oppisin tietämään, milloin kohtaus tulee. Kunpa oppisin ymmärtämään, miltä se sinusta tuntuu. Kunpa tietäisin, kunpa pääsisin pääsi sisälle. Epilepsia on vielä vieras, outo ja pelottava. Kohtaukset ovat välillä lyhyitä ja välillä ne kestävät yli tunnin. Välillä pärjätään kotona ja toisinaan soitetaan ambulanssi. Epilepsia tuntuu niin lohduttomalta. Mitä elämästä voi tulla, jos sitä ei saada hallintaan? Kuinka voin koskaan oppia luottamaan, elämään ja nauttimaan? Olet väsynyt ja itkuinen, mutta vielä niin pieni, ettet osaa kertoa tunteistasi sanoin. Voin vain pitää sinua sylissä ja lohduttaa, olla läsnä ja lähellä. Mutta silti en ymmärrä tuskaasi. En tiedä, mitä sinä käyt läpi pienen pääsi sisällä. Miltä lihaksissasi tuntuu, kuinka kehosi voi kohtauksen aikana ja sen jälkeen? Mahdatko edes muistaa kohtauksesta mitään jälkikäteen?

Rakas pieni sisupussini. Synnyit tammikuun kovimmilla pakkasilla, silloin kun kuu oli kirkas ja tähdet tuikkivat. Silloin, kun pakkanen oli niin kireää, ettei kukaan liikkunut ulkona. En olisi millään halunnut synnyttää sinua silloin. Olisin halunnut pitää sinut sisälläni siihen asti, että leskenlehdet olisivat puhjenneet. Siihen asti, että viimeisetkin lumet olisivat kadonneet metsien varjopaikoilta. Mutta sinulla oli kiire tähän maailmaan. Niin malttamaton pieni mies, ettei sinua pidätellyt mikään. Sinun ainutlaatuinen tarinasi alkoi silloin.

Keskosuuden jälkiä kannamme mukanamme ikuisesti. Sinä omaasi erilaisten diagnoosien muodossa ja minä omaani sydämessäni. Olet opettanut minulle niin paljon, niin valtavan paljon, ettei tällaista tietomäärää löydy mistään kirjasta. Vielä muutama yö pieni sisukas leijonanpentuni, sitten syödään kakkua.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Sain enemmän kuin pyysin, luku 10

Kirjoittaja: Sonja Meskanen

Sieltä sinä tulet. Hymysi ulottuu korvasta korvaan. Juokset hihkuen syliini. Tanssitunti on juuri loppunut ja mielen täyttää varmuus: teimme oikean valinnan, olet juuri sinulle sopivassa harrastuksessa.

Se ei ollut itsestäänselvää. Niin kuin ei kaikki muukaan kohdallasi. Mieleeni nousee muisto huhtikuulta muutaman vuoden takaa. Olit vielä niin pieni, vasta muutaman kuukauden ikäinen. Ympärilläsi pyöri monta lääkäriä. Nyt jo tiedän, ettei se ole merkki mistään hyvästä. Silloin pidin sitä vain hyvänä palveluna. Olit piei ja oksenteleva, mutta meidän oma rakkaamme. ”Maksa kovareunainen ja neljä senttiä alle kylkikaaren.” ”Tilataan vatsan ja aivojen ultra.” ”Paljonko lapsi painaa?” ”Kuinka paljon verta voidaan ottaa tutkittavaksi?” Ja siinä me olimme, häkeltyneinä kai molemmat. Miten tässä nyt näin kävi? Juurihan me valmistimme illallista ystäville. Ja nyt kuljimme hoitajan perässä osastolle. Nämä hoitajan sanat tulen muistamaan aina, ne kantavat huonojenkin hetkien yli: ”Muista, että mitä tahansa selviääkin, tämä on teidän oma, sama lapsenne.”

Juomapullo, vaatteet, lenkkarit ja tanssireppu selkään. Matka jatkuu iloisen puheensorinan keskellä kotiin. Annat käden, kun ylitämme tien. Se on sinun lämmin kätesi, minun kädessäni. Siinä sen kuulukin olla. Kuinka monessa ihmeellisessä paikassa olen saanut sinua pitää kädestä. Todellakin paikoissa, joihin en käsiämme osannut ennakkoon kuvitella. Ultrat, röntgenit, magneettikuvaukset, isotoopit, labrat, lääkärit, hoitajat, odotustilat, heräämöt, sairaalaosastot ja jopa teho-osasto. Jotkin niistä ovat tuntuneet niin epäreiluilta paikoilta ikäisellesi.

En voi vieläkään olla liikuttumatta siitä hetkestä, kun isommat sisarukset tulivat sivua siirron jälkeen teholle katsomaan. Miten varoen he sinuun koskivat, jos edes uskalsivat koskea. Kuvista olemme katselleet sitä suunnatonta letkujen määrää. Olemme nauraneet, kuinka paljon enemmän kuvia siellä onkaan sairaalasoseiden syömisestä kuin niistä ihan ensimmäisistä kotona nautituista.

”Moi!” kuuluu sisältä, kun kolistelemme eteiseen. Koko perhe on koossa jälleen. Kohta pyöritte veljien kesken melkein sulassa sovussa sohvalla. Sohva taitaakin olla joku alus, ja sinä olet paha merirosvo. Isoveli antaa ohjeita ja pikkuveli tepsuttaa perässä. Kaikki on hyvin ja täynnä elämää. Miten niin hatarasti enää muistan niitä loputtoman pitkiä tunteja osastolla odottamassa hoitajaa, lääkäriä, tuloksia tai edes juttukaveria. Kuinka valtavaksi epätietoisuus voi jäädä, vaikka kaikkea on selvitetty ja tutkittu. Miten tämän kaiken jaksaa, kun ei yhtään huvittaisi, mutta mitään vaihtoehtoja ei ole. Onneksi aina välillä sattuu joku ihana vanhempi samaan aikaan taukotilaan tai leikkihuoneeseen. Onneksi hoitajat ovat niin taitavia ja lääkärit jaksavat vastata. Kaikeksi onneksi apua saa, kun pyytää. Ystävät, sukulaiset, työntekijät – ihan kaikki ovat tarjonneet apua. Koskaan emme ole olleet yksin, ja kuitenkin olemme saaneet rauhaa.

Meillä on toisemme ja tilaa omille ajatuksille. Kun toinen jaksaa huonommin, toinen kantaa. Emmehän me tätä meille kuvitelleet. Kukapa osaisi tällaista etukäteen kuvitella? Monet sanat ovat tuntuneet ontoilta ja osa jopa loukkaavilta. Ihmiset eivät aina mieti loppuun asti, mitä sanovat. Ja jotkut eivät sano mitään. Mitä ihmettä silloin pitäisi tehdä? Elämä on repaleina ja sitä ei edes kommentoida. Yleensä sanoja sentään löytyy, ja tukeakin.

Kun huomaa, että ärsyyntyy itse toisten ”tavallisista” ongelmista, on aika ottaa aikalisä. Miten selittää ystävälle, että se uuvuttaa, kun enää ei ole tavallista flunssaa, vatsatautia tai yskää? Kun kaikki tavallinen voi olla oire jostain, jonka takia mennään sairaalaan. Kun terveyskeskus ei suostu hoitamaan lasta, vaan aina mennään sairaalaan. Kun on vaan jaksettava olla positiivinen ja reipas tuntien valvomisesta päivystyksessä, koska lapsikin on. Ja olla kamalan surullinen ja silti kiitollinen siitä, että lapsi on tottunut kaikkeen.

Elämme omaa arkeamme. Joskus se on samanlaista kuin muilla: lasten harrastuksia, omia harrastuksia, töitä, siivouspäiviä, ruokaa ja ystäviä. Ison osan ajasta arkeamme on myös lääkkeitä, dosetin täyttämistä, voinnin seurantaa, oireiden kirjaamista, sisarusten kysymyksiin vastailua ja sairaalakäyntejä.

Elämä kantaa, kun sen antaa kantaa. Meillä on ollut niin paljon onnea. Olet niin kovin terve. Tai ainakin voisit olla paljon sairaampi. Olet taitava ja onnellinen. Elät omaa ainutlaatuista elämääsi ja valloitat vuoria. Tällä kertaa vuori on keskellä lastenhuonetta ja vuoresta löytyvät kaikki sohvatyynyt.

Teksti on poimittu kirjasta Sain enemmän kuin pyysin (luku 10). Kirjassa 19 vanhempaa kertoo perheen elämästä munuais- ja maksasairaan lapsen kanssa. Kirja on tilattavissa Munuais- ja maksaliitosta: lisätiedot ja tilaukset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo