Sain enemmän kuin pyysin, luku 10

Kirjoittaja: Sonja Meskanen

Sieltä sinä tulet. Hymysi ulottuu korvasta korvaan. Juokset hihkuen syliini. Tanssitunti on juuri loppunut ja mielen täyttää varmuus: teimme oikean valinnan, olet juuri sinulle sopivassa harrastuksessa.

Se ei ollut itsestäänselvää. Niin kuin ei kaikki muukaan kohdallasi. Mieleeni nousee muisto huhtikuulta muutaman vuoden takaa. Olit vielä niin pieni, vasta muutaman kuukauden ikäinen. Ympärilläsi pyöri monta lääkäriä. Nyt jo tiedän, ettei se ole merkki mistään hyvästä. Silloin pidin sitä vain hyvänä palveluna. Olit piei ja oksenteleva, mutta meidän oma rakkaamme. ”Maksa kovareunainen ja neljä senttiä alle kylkikaaren.” ”Tilataan vatsan ja aivojen ultra.” ”Paljonko lapsi painaa?” ”Kuinka paljon verta voidaan ottaa tutkittavaksi?” Ja siinä me olimme, häkeltyneinä kai molemmat. Miten tässä nyt näin kävi? Juurihan me valmistimme illallista ystäville. Ja nyt kuljimme hoitajan perässä osastolle. Nämä hoitajan sanat tulen muistamaan aina, ne kantavat huonojenkin hetkien yli: ”Muista, että mitä tahansa selviääkin, tämä on teidän oma, sama lapsenne.”

Juomapullo, vaatteet, lenkkarit ja tanssireppu selkään. Matka jatkuu iloisen puheensorinan keskellä kotiin. Annat käden, kun ylitämme tien. Se on sinun lämmin kätesi, minun kädessäni. Siinä sen kuulukin olla. Kuinka monessa ihmeellisessä paikassa olen saanut sinua pitää kädestä. Todellakin paikoissa, joihin en käsiämme osannut ennakkoon kuvitella. Ultrat, röntgenit, magneettikuvaukset, isotoopit, labrat, lääkärit, hoitajat, odotustilat, heräämöt, sairaalaosastot ja jopa teho-osasto. Jotkin niistä ovat tuntuneet niin epäreiluilta paikoilta ikäisellesi.

En voi vieläkään olla liikuttumatta siitä hetkestä, kun isommat sisarukset tulivat sivua siirron jälkeen teholle katsomaan. Miten varoen he sinuun koskivat, jos edes uskalsivat koskea. Kuvista olemme katselleet sitä suunnatonta letkujen määrää. Olemme nauraneet, kuinka paljon enemmän kuvia siellä onkaan sairaalasoseiden syömisestä kuin niistä ihan ensimmäisistä kotona nautituista.

”Moi!” kuuluu sisältä, kun kolistelemme eteiseen. Koko perhe on koossa jälleen. Kohta pyöritte veljien kesken melkein sulassa sovussa sohvalla. Sohva taitaakin olla joku alus, ja sinä olet paha merirosvo. Isoveli antaa ohjeita ja pikkuveli tepsuttaa perässä. Kaikki on hyvin ja täynnä elämää. Miten niin hatarasti enää muistan niitä loputtoman pitkiä tunteja osastolla odottamassa hoitajaa, lääkäriä, tuloksia tai edes juttukaveria. Kuinka valtavaksi epätietoisuus voi jäädä, vaikka kaikkea on selvitetty ja tutkittu. Miten tämän kaiken jaksaa, kun ei yhtään huvittaisi, mutta mitään vaihtoehtoja ei ole. Onneksi aina välillä sattuu joku ihana vanhempi samaan aikaan taukotilaan tai leikkihuoneeseen. Onneksi hoitajat ovat niin taitavia ja lääkärit jaksavat vastata. Kaikeksi onneksi apua saa, kun pyytää. Ystävät, sukulaiset, työntekijät – ihan kaikki ovat tarjonneet apua. Koskaan emme ole olleet yksin, ja kuitenkin olemme saaneet rauhaa.

Meillä on toisemme ja tilaa omille ajatuksille. Kun toinen jaksaa huonommin, toinen kantaa. Emmehän me tätä meille kuvitelleet. Kukapa osaisi tällaista etukäteen kuvitella? Monet sanat ovat tuntuneet ontoilta ja osa jopa loukkaavilta. Ihmiset eivät aina mieti loppuun asti, mitä sanovat. Ja jotkut eivät sano mitään. Mitä ihmettä silloin pitäisi tehdä? Elämä on repaleina ja sitä ei edes kommentoida. Yleensä sanoja sentään löytyy, ja tukeakin.

Kun huomaa, että ärsyyntyy itse toisten ”tavallisista” ongelmista, on aika ottaa aikalisä. Miten selittää ystävälle, että se uuvuttaa, kun enää ei ole tavallista flunssaa, vatsatautia tai yskää? Kun kaikki tavallinen voi olla oire jostain, jonka takia mennään sairaalaan. Kun terveyskeskus ei suostu hoitamaan lasta, vaan aina mennään sairaalaan. Kun on vaan jaksettava olla positiivinen ja reipas tuntien valvomisesta päivystyksessä, koska lapsikin on. Ja olla kamalan surullinen ja silti kiitollinen siitä, että lapsi on tottunut kaikkeen.

Elämme omaa arkeamme. Joskus se on samanlaista kuin muilla: lasten harrastuksia, omia harrastuksia, töitä, siivouspäiviä, ruokaa ja ystäviä. Ison osan ajasta arkeamme on myös lääkkeitä, dosetin täyttämistä, voinnin seurantaa, oireiden kirjaamista, sisarusten kysymyksiin vastailua ja sairaalakäyntejä.

Elämä kantaa, kun sen antaa kantaa. Meillä on ollut niin paljon onnea. Olet niin kovin terve. Tai ainakin voisit olla paljon sairaampi. Olet taitava ja onnellinen. Elät omaa ainutlaatuista elämääsi ja valloitat vuoria. Tällä kertaa vuori on keskellä lastenhuonetta ja vuoresta löytyvät kaikki sohvatyynyt.

Teksti on poimittu kirjasta Sain enemmän kuin pyysin (luku 10). Kirjassa 19 vanhempaa kertoo perheen elämästä munuais- ja maksasairaan lapsen kanssa. Kirja on tilattavissa Munuais- ja maksaliitosta: lisätiedot ja tilaukset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s