Huoli

Kirjoittaja: Leijonaemo

Erityislapsien äitinä olen tottunut monenlaisiin tilanteisiin ja tunteisiin. On ollut pakko nöyrtyä monen asian edessä ja nostaa kädet pystyyn – en osaa, en pysty, en kykene.

Yksi raskaimmista tunteista on huoli.

Sen kanssa en ole vielä oppinut elämään, en ole saanut siitä niskaotetta. Kun huoli on jokapäiväistä, on se todella kuluttavaa.  On vaikeaa nähdä lapsi kaiken sen sairauden takaa, kun päällä on kova huoli tulevaisuudesta, terveydestä ja sairaudesta. Ja lapsi näkee vanhemman silmissä huolen, kun niissä pitäisi näkyä rakkautta! Epäreilua!

Jokainen verikoe, sydänfilmi, lääkärin soitto, hoitajan soitto, epikriisi, tutkimustulos aiheuttaa huolen. Löytyykö nyt jotain? Onko parempi että löytyy? Onko parempi ettei löydykään? Mitä lääkärillä on nyt kerrottavaa? Jotain löytyy mutta ei osata sanoa mitä se tarkoittaa? Löydetään jotain millä onkin merkitystä? Saattaa tulla huojentunut olo mikäli mitään ei löydy, mutta kun epävarmuus jatkuu, jatkuu myös huoli. Mitä seuraavaksi? Mitä testejä nyt pitää ottaa?

Kun oppii olemaan huolissaan, se tulee myös tilanteisiin missä sen ei tarvitse olla. Kontrollikokeet, missä yleensä ei mitään löydy, aiheuttaa myös huolen. Mitä jos siellä onkin jotain? Miten jaksan odottaa lääkärin soittoa? Valmistaudun jo etukäteen ”taistele tai kuole”- episodiin. Mielessäni käyn läpi, entä sitten kun huoli onkin ollut aiheellista. Mitä teen, kenelle soitan, kenelle en? Mitä sitten teen, kun huoli on ollut aiheetonta, kaikki huolehtiminen on mennyt hukkaan ja on ollut pois äitinä olemisesta. Ei sekään ole reilua!

Huolesta huolimatta on elettävä tavallista arkea. Poikani kaipaavat tavallista, ehkäpä jopa tylsää arkea. Tutkimukset ja lääkärit ovat vain häiriö tavalliseen elämään, kynsin hampain pyrimme antamaan lapsillemme paljon muuta. Tai paljon vähemmän, voi sen niinkin ajatella. On sydäntä raastavaa kuunnella itkevää ja huutavaa lasta, joka ei halua enää mennä ikinä lääkäriin, verikokeisiin tai tutkimuksiin. Kuunnella, kun lapsi tuskailee oman sairautensa kanssa. Haluaisi sen lähtevän pois itsestään. Ei halua ottaa lääkkeitä, ei halua hoitoa. Mitä ihmettä siinä voin lapselle vanhempana sanoa, kun tiedän, ettei näihin toiveisiin voi millään vastata?

Jokainen päivä, jolloin sairaus ei ole pääosassa arjessa, tuntuu voitolta. On ihana olla lähellä lasta ja nähdä lapsi omana itsenään, ei sairautena. Oikeastaan siihen riittää ihan pieni hetkikin. Sairaallakin lapsella on tavalliset lapsen metkut, asiat, huolet ja mietteet. Niitä ei saa ohittaa, vaikka sairaus vie välillä paljon aikaa ja huomiota. Ja taas tulee huoli. Pystynkö vastaamaan lapseni tarpeisiin kun tuntuu että kaikki voimani ja energiani menee sairauksien hoitoon? Mitä siitä seuraa lapsen normaaliin kehitykseen kun äiti ei olekaan äiti vaan huolissaan oleva hoitaja? Mitä lapseni muistavat lapsuudestaan? Lääkärit, verikokeet ja tutkimukset vai pulkkamäen, virpomisen, joululahjat ja syntymäpäivät? Päivystyksessä istumisen vai sen kun koko perhe löhöilee lauantai-iltana sohvalla Possea katsellen?

Saan sen vielä joskus kuulla. Toivottavasti silloin olen oppinut elämään huoleni kanssa.

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

One response to “Huoli

  1. pirkko karvonen

    Tekee mieli suositella teille kaikille leijonaemoille uutta kirjaa: Rajojen rikkojat – kotikuntoutus nuorten elämäntarinoissa. (karvonen, 2015 ,Väyläkirjat).

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s