Lapsi ja lääkkeet

Kirjoittaja: Leijonaemo

Noin 5-6 vuotiaana esikoiseni teki täyden stopin lääkkeiden ottamisessa. Poika oli tarvinnut lääkkeitä eri muodoissa lähes koko elämänsä ja sitten yhtäkkiä tuli vain mitta täyteen. Ei halunnut pillereitä, ei inhalaatioita eikä nestemäistä. Ei tippoja eikä kapseleita. Esikoisen mielestä oli epäreilua ja kohtuutonta että hänen piti aamuin illoin ottaa näitä ärsyttäviä aineita.

Useina aamuina ja varsinkin iltoina kävimme tämän pienen pojan kanssa keskustelun siitä, miksi lääkkeitä syödään ja mitkä ovat ne syyt, miksi hänen pitää juuri ne lääkkeet ottaa joka ikinen päivä. Iltapalat olivat pitkiä ja ahdistavia tilanteita, jossa me vanhemmat kieli keskellä suuta puhuimme lapsen ottamaan lääkkeet. Väkisinkään kun niitä ei voinut antaa ja silti ne olivat pojalle saatava keinolla millä hyvänsä.

En muista että yhtenäkään iltana lääkkeet olisi jäänyt ottamatta, mutta kyllä sitä tuli puhuttua! Jonkin ajan kuluttua tilanne rauhoittui eikä poika ole sen jälkeen sillä tavalla lääkkeitä kyseenalaistanut. Toisaalta, olin pojastani kovin ylpeä, ei kaikkea pidäkään hyväksyä kyseenalaistamatta. Tilanne oli kuitenkin niin surullinen, koska tästä asiasta ei vaan voida tehdä kompromisseja.

Äitinäkin on niitä kipukohtia, kun katsoo sitä lääkemäärää minkä lapseni tarvitsee ottaa. Kipuilen ihan saman asian kanssa kuin lapsenikin. Voi kunpa hän pärjäisi ilman niitä! Kuinka jo pikkuvauvana aloitettu lääkitys vaikuttaa nyt jo esimurrosiässä olevan esikoisen elimistöön? Tuntuu, että tietynlainen ”lapsen puhtaus” kärsii, kun jo usean vuoden on syönyt kemiallisia yhdisteitä. Ne ovat kuitenkin elinehto oireettomalle elämälle. Jokainen lääke on määrätty tarpeeseen ja säännöllisin väliajoin on kokeiltu vähentää tai lopettaa huomaten, ettei elämä ilman lääkettä onnistu.

Kovan paikan eteen olemme joutuneet kuopuksen kanssa, kun muuten hyvin toimiva, autuuden antanut lääke joudutaan ajamaan alas voimakkaiden sivuoireiden vuoksi. Poikani paino alkoi nousta todella vauhdilla, joten muuten hyvä lääke jouduttiin lopettamaan. Uusi korvaava lääke ei kuitenkaan ollut läheskään yhtä hyvä tai tuonut samaa apua. Siksi saimme tai jouduimme ottamaan vanhan lääkkeen rinnalle pienellä annoksella. Sellaisella, ettei paino nouse, mutta sellaisella, etteivät kaikki sairauden oireet myöskään häviä. Uusi lääke teki taas toisenlaisia sivuvaikutuksia veriarvoihin, joten sitäkin jouduttiin laskemaan. Joudumme näiden kahden lääkkeen kanssa nyt tasapainoilemaan ja valitsemaan useasta pahasta se vähiten paha. Painoa ja veriarvoja sekä sairauden oireita seurataan tiiviisti. Ihan kun ei olisi muutakin arjessa, niin pitää vielä lääkkeiden sivuoireiden kanssa painia!

Jännä juttu tuo paino asia – ympäristön on ollut välillä hyvin vaikea ymmärtää, että lääkkeet todella voivat lisätä painoa lapsillakin ilman, että syy on millään tavalla ruuassa tai liikunnassa eli toisin sanoen vanhemmissa. Ja sitä, että kädet ovat siinä kohtaa vanhempana aika sidotut. Voi sitä syyllistämisen määrää (muilta kuin hoitavalta taholta, onni on hyvä omalääkäri!) mitä vanhempina olemme saaneet kokea! Siinä ei selittelyt lääkkeestä ja terveellisestä, oppien mukaisesta ruokavaliosta auta.

Koululääkärillekin oli aivan turha selittää vihannesten määrää tai arkiliikuntaan panostamista. Ei auttanut, ei. Selkä suorana istuin ja kuuntelin tajuten, ettei tästä lääkäristä saa tukea tähän asiaan. Yritin pitää mielessä asian oikean laidan ja sen, ettei tämä ole meidän käsissä. Itku silmässä kuitenkin myöhemmin mietin miten kohtuuttomia vaatimuksia meille, pojalle ja vanhemmille annetaan kun asian laita ei ole ihan tiedossa tai sitä ei ymmärretä. Kyllä lääkäreiden pitäisi ymmärtää ja tietää, miksi minun, muuten jo väsyneen äidin pitää puolustaa ja selittää päivänselvää asiaa?

Tuulimyllyjä vastaan on turha kuitenkin taistella. Onneksi painonnousu on nyt pysähtynyt lääkeannoksen vähentämisen myötä, mutta seuraukset näkyvät pitkälle. On odotettava pituuskasvun kirimistä, painokilojen saaminen pois ei ole sekään helppoa, koska lääkitys kun on edelleen päällä. Puhumattakaan siitä, kuinka pienen pojan itsetunto kärsii painon noususta vaikka hän tietää, ettei hän ole tehnyt mitään, mikä siihen olisi vaikuttanut. Tai siitä, että lääkemäärä ei näytä olevan tällä hetkellä sellainen, joka pitäisi kaikki oireet poissa. Ja ne sairauden oireet ovatkin sitten ihan oma juttunsa…

medsbarn3

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s