Koska olen sen arvoinen

Kirjoittaja: Heidi Tujunen

Se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta eräänä marraskuisena päivänä vuonna 2013. Viimeiset 11 vuotta olin turruttanut kipuni suklaalla, juhlinut ilonhetkiä sipseillä ja haudannut suruni karkkipussiin. Tuona päivänä, ahmittuani kokonaisen suklaalevyn kuin pienen leipäpalan, totesin yllätyksekseni, että nyt saa riittää. “En halua olla enää hetkeäkään tämä sairaalloisen ylipainoinen neljän lapsen äiti, joka ei jaksa leikkiä pienten kaksostensa kanssa, ei pelata jalkapalloa esikoispoikansa kanssa, eikä käydä taluttamassa koiraa tyttärensä kanssa ilman puuskuttelua. En halua olla enää jatkuvasti sairaana, enkä ennen kaikkea halua sairastua johonkin pitkäaikaissairauteen, joka voisi pahimmillaan viedä henkeni. Olenhan kuitenkin leijonaemo ja lapseni tarvitsevat minua nyt ja tulevaisuudessa.”

Moni sanoo, että elämäntapamuutoksessa motiivi täytyy lähteä itsestä. Täytyy haluta itselle hyvää. Minulla se lähti itsestä, mutta usein matkan varrella unohdin itseni, sillä sairastan toistuvaa syvää masennusta. Koko muutosprojektin ajan taistelin usein niiden tunteiden kanssa, jotka huusivat minulle, että en ole muutoksen arvoinen, minun ei kuulu tuntea hyvää oloa, eikä olla onnellinen. Se, miksi pysyin päätöksessäni, johtui paljon mahtavasta personal traineristani, jonka otin alkutaipaleelle tuekseni. Koska olen aina ollut tunnollinen, kiltin tytön syndroomasta kärsivä nainen, minulle oli hyvin luontevaa olla tilivelvollinen valmentajalleni. En halunnut epäonnistua, sillä en olisi kestänyt hänen pettymistään minuun.

Hiljalleen kuukausien mentyä eteenpäin ja painon pudotessa tasaisen varmasti, aloin tuntea, kuinka hyvältä tuntuu voida kävellä hengästymättä. Kuinka ihanalta tuntuikaan, kun vanhat vaatteet eivät enää tiukanneetkaan joka paikasta, vaan alkoivat jopa roikkua päällä. Miltä tuntuikaan seistä pihalla ilman, että tulee jo pian tarve päästä istumaan hetkeksi. Kykenin lapioimaan pihalla multaa siinä missä miehenikin. Ja kun ensimmäisen kerran pystyinkin polkemaan kotitiemme valtavat mäet kokonaan alhaalta ylös, oli olo kuin olympiavoittajalla!

Aina ei tie ole ollut kuitenkaan helppo. Kun erityislapsemme alkoi saada outoja pelottavia kohtauksia, kun vanhin tyttäremme alkoi oireilla psyykkisesti tai kun rahahuolet painoivat niskassa, teki mieli aina palata vanhaan tuttuun tapaan ja turvautua suklaaseen. Kun sairastuin viisi kuukautta kestävään jatkuvaan infektioon, teki mieli heittää aamupuurot ikkunasta ulos ja paistaa pullia. Kun masennus sai itkemään aamusta iltaan, teki mieli olla syömättä kokonaan. Mutta en antanut periksi, sillä tiesin, että vanhat tutut tavat, niin turvallisilta kun ne tuntuivatkin, olivat niitä, jotka veivät oloni vieläkin huonommaksi. Onneksi minulla oli tukenani valmentaja, joka tsemppasi kovimmissa kuopissa. Lisäksi minulla on mahtava puoliso, joka kesti kiukkujani, kun en saanutkaan enää päivittäin kourakaupalla sokeria. Toisinaan tuli lipsahduksia, mutta opin olemaan armollinen itselleni ja ennen kaikkea opin, ettei pieni takapakki ole syy heittää hanskoja tiskiin vaan yrittää kahta kovemmin. Kaikkeen en voi vaikuttaa, en lasteni, en puolisoni, en omaan terveyteeni, mutta siihen voin, millaisessa fyysisessä kunnossa kaikkien sairauksien kanssa taistelen.

Elämäntapamuutos alkoi pikku hiljaa loppuvuodesta 2013. Personal trainerin otin tuekseni huhtikuun lopulla 2014. Tuosta huhtikuun päivästä kiloja on nyt karissut 23 ja vyötäröltä on lähtenyt 24cm. Peilistä katsoo vielä usein se sairaalloisen ylipainoinen neljän lapsen masentunut leijonaemo. Mutta heti, kun otan yhdenkin askeleen peilistä poispäin, tunnen, kuinka paljon kevyempi tuo askel nykyään on. Sillä ei ole niin väliä, miltä näytän, kaikkein tärkeintä on, kuinka paljon paremmin voin. Kuinka paljon enemmän jaksan touhuta lasteni kanssa, kuinka paljon enemmän nautin lumitöistä ja kuinka nykyisin nautinkaan liikkumisesta! Nyt en tarvitse enää valmentajaa tuekseni, enkä jatka uutta elämäntapaani ainoastaan perheeni vuoksi. Haluan voida hyvin jatkossakin. En vain äitinä tai erityislasten äitinä, vaan naisena, ihan vaan minuna. Koska olen sen arvoinen. Niin olet sinäkin.

1 kommentti

Kategoria(t): Heidi

One response to “Koska olen sen arvoinen

  1. Saara

    Ois kiva nähdä ennen ja jälkeen kuvat. Itse olen suuren perheen äiti ja aina on lapsilla jotain (sehän on arkea kun ihmisiä monta), mutta olisi hienoa saada innostusta kuvista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s