Entä jos tämä onkin totta?

Kirjoittaja: Leijonaemo

Tämä on fiktiivinen tarina siitä mitä tapahtuu, jos äiti väsyy. Mutta mikä äidin väsyttäisi, kun kaikkihan on ihan hyvin?

Alkaisiko kuitenkin pelko jossain vaiheessa syödä pikku hiljaa äidin sydäntä? Ääneti, aivan ääneti sydän vain lakkaisi eräänä päivänä lyömästä. Väsyttäisikö huoli tulevaisuudesta, pärjäämisestä ja rahasta äidin lopullisesti? Uuvuttaisivatko öiset murheet? Pitäisi tehdä mindfullness-harjoituksia, mutta silti ikävien ajatusten kehästä ei pääse irti. Painaisiko äidin mieltä loputtomat kotityöt, pesemättömät pyykit ja vuosikausien liat ikkunoissa? Murehtisiko äiti lapsensa tulevaisuutta: mistä löytyisi paikka vammaiselle lapselle? Kuka häntä rakastaisi ellen minä?

Stressaisiko äiti työasioita, miettisi yt-neuvotteluja ja pohtisi, miksi ihmeessä hänellä olisi oikeus pitää työpaikkansa? Ja jos äiti irtisanottaisiin, kuka olisi valmis palkkaamaan naisen, joka olisi töissä ainoastaan niinä päivinä, kun hän ei olisi sairaalassa lapsensa kanssa? Jaksaisiko äiti huolehtia lapsensa oikeuksista loputtomiin? Pyytää muutosta epikriisiin, etsiä toimintaterapeutti, taistella omaishoidon vapaiden puolesta tai vaatia apua kotiin. Ehtisikö äiti tehdä ajoissa hakemukset Kelaan matkakorvauksista, erityishoitorahasta, vammaistuesta ja kuntoutuksista? Muistaisiko äiti huolehtia omasta terveydestään ja kuunnella omaa kehoaan? Kun ihottuma ei enää paranekaan, kun pääkipu muuttuu pysyväksi, kun vatsaa aristaa päivittäin. Löytyisikö äidiltä voimia tehdä elämänmuutos: sanoa ei suklaalle, kieltäytyä kanttiinin pullavalikoimasta ja valvoa ilman napostelua?

Erityislapsen äitinä oleminen ei ole helppo osa. Se kouluttaa kovalla kädellä, opettaa uimaan hyisessä vedessä ja vaatii aina vain enemmän. Se pakottaa kestämään ihmisten katseet kaupungilla, ne uteliaat ja vihaisetkin, kun parkkeeraat pienen lapsesi kanssa inva-paikalle. Se pakottaa huolehtimaan, valvomaan ja jaksamaan silloinkin, kun et oikeasti enää jaksaisi. Pakokauhu hiipii pikku hiljaa mieleen, kauanko minun täytyy vielä jaksaa. Ikuisestiko?

Onneksi minulla on sinun hymysi, sitä ei saa viedä minulta koskaan pois. Minulla on sinun tahmaiset sormesi repimässä silmälasejani ja kirkas äänesi pitämässä minut hereillä. Minulla on sinun voimakas tahtosi kertomassa haluistasi ja märkä pusu aina valmiina äitiä varten.

Niillä minä jaksan tämän päivän ja varmasti huomisenkin.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s