Kuukausittainen arkisto:huhtikuu 2016

Lapsen ääni sairaalassa

Kirjoittaja: Sari Manninen

Kädet koskettavat, ottavat kiinni ja pitävät tiukasti. Sitten sattuu!
”Äiti, äiti, äiti” – kaikuu korvissani.
Olet sylissäni, mutta tuntuu ettei mikään voi lohduttaa. Mikään ei voi viedä kivun tunnetta pois. Ja vuosienkin jälkeen kehosi muistaa!

Menemme verinäytteille, taas, lapsen mielestä. Ja kyllähän me usein käymmekin. Labrat, sairaalat, osastot, toimenpiteet, tutkimukset, valkotakit, klovnit – kaikki se on jo liian tuttua. Lapsi kertoo minulle, äidilleen, emolleen, että haluaisi olla tavallinen lapsi. Haluaisi olla vapaa ja seikkailla, kuin Nuuskamuikkunen. Tavalliset lapset käyvät sairaalassa harvakseltaan, jos ollenkaan. Ja sellainen meidän poikamme halusi olla 8-vuotiaana. Koska hän muistaa. Hänen kehonsa muistaa.

Lapsi kasvaa vauvasta leikki-ikäiseksi, sitten koululaiseksi ja teini-ikäiseksi.
Onko mikään muuttunut matkan varrella? Onko sairaalaan meneminen yhtään helpompaa?
On ja ei – lapsen kohtaaminen sairaalassa on muuttumassa, onneksi!
Hänen kehonsa muistaa ikuisesti jokaisen kiinnipidon, kivuliaat hoitotoimenpiteet ja ikävät tutkimukset, joissa piti olla liikkumatta. Hän muistaa myös jokaisen leikkipaikan. Ja jokaisen lapsen tasolle laskeutuneen hoitajan ja lääkärin.
Hän muistaa lääkärin, joka konttasi hänen kanssaan lattialla. Hän muistaa hoitajan, joka kuunteli ja kunnioitti sekä kertoi, mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä hänelle tällä kertaa tehdään sairaalassa.

Hän muistaa sen labratädin, joka ei kuunnellut ja kunnioittanut häntä. Pojan pyyntö oli näytteenotossa, kuten aina, että verikoe otetaan nk. siipineulalla, mitä myös perhosneulaksi kutsutaan. Mutta ei! Tämä täti selittää 14-vuotiaalle, ettei tämä paksu neula satu yhtään. Näytteet otettiin, kuten tämä hoitaja tahtoi. Ja poika sanoi, ettei ikinä enää astu jalallaan tähän labraan. Minä äitinä sain vastaanottaa poikamme kiukun ja raivon! Poika hoki: miksi se ei kuunnellut mua? Mä halusin perhosneulan!
Annoimme palautetta välittömästi ja asia käsiteltiin. Saimme anteeksipyynnön.

Miten tärkeää hoidon onnistumiselle, jatkumolle pitkäaikaissairauksissa ja itsehoidolle kohtaaminen onkaan. Oli sitten kyseessä pieni lapsi tai aikuinen.
Kohtaa minut, kuuntele minua – ethän puhu ohitseni!
Kerro minulle, mitä tänään tehdään. Kerro, mitä odotat minulta.
Ääneni voi olla pieni, mutta kuuntele. Minulla on turvallinen olo, kun tiedän mitä tapahtuu ja kun vanhempani ovat vierelläni.

Lapsemme tunnistaa nyt helposti aidon kohtaamisen, kuuntelun ja hänen toiveidensa huomioimisen. Hänellä on pitkä kokemus. Hän kertoo myös aina välittömästi sairaalareissuun jälkeen, mitä piti häntä hoitaneista henkilöistä. Silloin on kyse kohtaamisesta.

Helmikuussa omassa sairaalassamme oli hieno kohtaaminen ja lapsen ääntä kuunneltiin. Magneettitutkimuksessa saimme kohdata kaksi hoitajaa, joilla oli taito kuunnella ja jotka kohtelivat lämpimästi ja kunnioittavasti sekä poikaamme että minua, lapsen äitiä. Ja tutkimusten viivästyessä poikaa tsempattiin loistavasti 😊

Jos toiveen pienen voi esittää, niin kohtaa, kuuntele ja kannusta sekä rohkaise, kuten vanhempani tekevät.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Tennistä ja vertaistukea

Kirjoittaja Pia Lemmetty

Erityislapsen vanhempi joutuu miettimään ja murehtimaan elämässään uskomattoman paljon eri asioita. Ensinnäkin, on kaikki käytännön asiat: hakemukset, anomukset, lausunnot, terapiat, kouluasiat – lista on loputon. Ja toinen, se raskaampi taakka, on miettiä elämää, miettiä miten oma lapsi tulee pärjäämään, miten itse jaksaa, miksi kaikki meni niin eri tavalla, kuin ehkä alunperin oli toivonut tai suunnitellut.

Kun pää kuormittuu, olisi tärkeää saada vastapainoksi jotain aivan muuta. Liikunnan merkityksestä puhutaan paljon. Säännöllinen liikkuminen tukee fyysistä terveyttä, mutta auttaa myös jaksamaan erilaisten haasteiden kanssa painimisessa.

Liikkua voi monella tavalla ja olisi tärkeää, että jokainen löytäisi sen oman, itselle sopivan tavan. Yksi erinomainen liikuntamuoto sekä kehon että mielen hyvinvointiin on tennis. Se on laji, jossa yhdistyy fyysinen treenaaminen ja uuden oppiminen upealla tavalla. Vaikka kyse on yksilölajista, tapahtuu harjoittelu usein ryhmissä ja on siis myös sosiaalista kanssakäymistä.

Leijonaemoille tarjoutui mahdollisuus tutustua tennikseen helmikuussa, kun järjestimme yhteistyössä TennisHedmanin kanssa Voimauttava Vertaistuki -päivän Talin Tenniskeskuksessa. Päivä sai niin innostuneen vastaanoton ja hyvät palautteet, että yhteistyö jatkui myös Leijonaemojen tenniskurssin muodossa. Kahdeksan kerran peruskurssi on nyt puolivälissä, ja mukana olevat kuusi Leijonaemoa ovat innoissaan uudesta harrastuksestaan.

“Tenniksessä koukutti heti ensimmäisellä kerralla se, että siinä pitää unohtaa kaikki muu ja keskittyä koko ajan siihen mitä on tekemässä. Ei voi miettiä tulevaa kauppareissua tai muita tekemättömiä hommia. Saa ajatukset kerrankin kunnolla pois arjen hulabaloosta” kommentoi eräs kurssilainen.

tennis

Tavoitteekseen Leijonaemojen tennisryhmä on asettanut peruslyöntien oppimisen ja sen, että oppisi pelaamaan niin hyvin, että voisi käydä myös porukalla pallottelemassa.  Yksi ryhmäläisistä kertoo kokemuksistaan: “Vaikka muuten en kovin teknisistä lajeista piittaa, tenniksessä kiehtoo sen monipuolisuus. Olen sitä lätkinyt silloin tällöin, mutta halusin oppia tarkemmin. Nyt tuli mahdollisuus siihen!”

Valmentaja saa koko ryhmältä hehkutusta: “Hän on hyvä tsemppari ja ottaa hienosti huomioon kaikkien pelaajien tason. Hän antaa aina kivasti palautetta onnistumisista!

Leijonaemojen tennisryhmä kokoontuu lauantaisin Talin Tenniskeskuksessa. Sen verran hyvä fiilis ja innostus on vallannut koko porukan, että jatkokurssia syksylle suunnitellaan jo.  Vertaistuki voi olla monenlaista : tenniskentällä erityislasten vanhempien kanssa ei ehkä niin puhuta lapsista, vaan tehdään asioita yhdessä ja pidetään hauskaa – se on voimaannuttavaa ja tuo hyvän mielen!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Pia