Lapsen ääni sairaalassa

Kirjoittaja: Sari Manninen

Kädet koskettavat, ottavat kiinni ja pitävät tiukasti. Sitten sattuu!
”Äiti, äiti, äiti” – kaikuu korvissani.
Olet sylissäni, mutta tuntuu ettei mikään voi lohduttaa. Mikään ei voi viedä kivun tunnetta pois. Ja vuosienkin jälkeen kehosi muistaa!

Menemme verinäytteille, taas, lapsen mielestä. Ja kyllähän me usein käymmekin. Labrat, sairaalat, osastot, toimenpiteet, tutkimukset, valkotakit, klovnit – kaikki se on jo liian tuttua. Lapsi kertoo minulle, äidilleen, emolleen, että haluaisi olla tavallinen lapsi. Haluaisi olla vapaa ja seikkailla, kuin Nuuskamuikkunen. Tavalliset lapset käyvät sairaalassa harvakseltaan, jos ollenkaan. Ja sellainen meidän poikamme halusi olla 8-vuotiaana. Koska hän muistaa. Hänen kehonsa muistaa.

Lapsi kasvaa vauvasta leikki-ikäiseksi, sitten koululaiseksi ja teini-ikäiseksi.
Onko mikään muuttunut matkan varrella? Onko sairaalaan meneminen yhtään helpompaa?
On ja ei – lapsen kohtaaminen sairaalassa on muuttumassa, onneksi!
Hänen kehonsa muistaa ikuisesti jokaisen kiinnipidon, kivuliaat hoitotoimenpiteet ja ikävät tutkimukset, joissa piti olla liikkumatta. Hän muistaa myös jokaisen leikkipaikan. Ja jokaisen lapsen tasolle laskeutuneen hoitajan ja lääkärin.
Hän muistaa lääkärin, joka konttasi hänen kanssaan lattialla. Hän muistaa hoitajan, joka kuunteli ja kunnioitti sekä kertoi, mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä hänelle tällä kertaa tehdään sairaalassa.

Hän muistaa sen labratädin, joka ei kuunnellut ja kunnioittanut häntä. Pojan pyyntö oli näytteenotossa, kuten aina, että verikoe otetaan nk. siipineulalla, mitä myös perhosneulaksi kutsutaan. Mutta ei! Tämä täti selittää 14-vuotiaalle, ettei tämä paksu neula satu yhtään. Näytteet otettiin, kuten tämä hoitaja tahtoi. Ja poika sanoi, ettei ikinä enää astu jalallaan tähän labraan. Minä äitinä sain vastaanottaa poikamme kiukun ja raivon! Poika hoki: miksi se ei kuunnellut mua? Mä halusin perhosneulan!
Annoimme palautetta välittömästi ja asia käsiteltiin. Saimme anteeksipyynnön.

Miten tärkeää hoidon onnistumiselle, jatkumolle pitkäaikaissairauksissa ja itsehoidolle kohtaaminen onkaan. Oli sitten kyseessä pieni lapsi tai aikuinen.
Kohtaa minut, kuuntele minua – ethän puhu ohitseni!
Kerro minulle, mitä tänään tehdään. Kerro, mitä odotat minulta.
Ääneni voi olla pieni, mutta kuuntele. Minulla on turvallinen olo, kun tiedän mitä tapahtuu ja kun vanhempani ovat vierelläni.

Lapsemme tunnistaa nyt helposti aidon kohtaamisen, kuuntelun ja hänen toiveidensa huomioimisen. Hänellä on pitkä kokemus. Hän kertoo myös aina välittömästi sairaalareissuun jälkeen, mitä piti häntä hoitaneista henkilöistä. Silloin on kyse kohtaamisesta.

Helmikuussa omassa sairaalassamme oli hieno kohtaaminen ja lapsen ääntä kuunneltiin. Magneettitutkimuksessa saimme kohdata kaksi hoitajaa, joilla oli taito kuunnella ja jotka kohtelivat lämpimästi ja kunnioittavasti sekä poikaamme että minua, lapsen äitiä. Ja tutkimusten viivästyessä poikaa tsempattiin loistavasti 😊

Jos toiveen pienen voi esittää, niin kohtaa, kuuntele ja kannusta sekä rohkaise, kuten vanhempani tekevät.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s