Vertaistuen voima

Kirjoittaja: Leijonaemo

Aamulla avaan silmät tietäen, että nukuttuja tunteja on kertynyt aivan liian vähän. Erityinen, sinä suloinen pieni ihme, et osaa yöllä levätä. Itkujen ja kipujen lohduttajaksi vaadit äidin, leijonaemon, sylin. Tarvitset kädet sinut herättelemään, kun vaivut liian syvään uneen unohtaen hengittää ja jonkun sammuttamaan apnea hälyttimet.

Aamuun tartutaan pienten lasten ilolla, joskus kuitenkin leijonanpennun väsymys ja hiipuminen alkaa jo tunnin valveilla olon jälkeen.

Kaadutaan ja vaivutaan omiin ulottuvuuksiin, paita on kaulalta kostunut ja valot katossakin ihan liian kirkkaita.

Päivällä ihmettelet, ehkä suututkin, kun kädet eivät toimi kuten haluaisit. Ruokaa ei tahdo mennä alas ja äiti pienii ruuan, jotta syöminen on turvallista. Aina et muista pureskella ja joskus pelkkä nieleminen on vaikeaa.

Äiti täyttää oirepäiväkirjaa. Poissaolokohtaukset, valoarkuus, väsymys, kaatuilut, hengästymiset, kuolaaminen. Muistinkohan kaiken.. miettii emo, joka ei muista, milloin olisi nukkunut yönsä heräämättä.

Päiväunille nukahdat, ja jo pian heräät itkuun ja kaipaat syliin, emon käsiin turvaan. Illalla alkavat rutiinit, pesut, päiväkirjamerkinnät, johdot kiinni ja pentu unten maille. Pennun päivä on pulkassa.

Emo jatkaa päiväänsä. Hoitaa kotityöt, murehtii päivän oireilusta, ja siitä kuinka huomiota ei taaskaan jaksanut antaa tarpeeksi ja tasapuolisesti kaikille lapsille. Istun sohvalle, hälytin soi jo, kymmenessä sekunnissa olen luonasi. Ravistelen keveästi olkavarttasi, havahdut ja hälytin sammuu. Kymmenessä sekunnissa emo miettii paljon, mitä teen, jos et havahdukaan. Jos olet vaipunut jo liian kauas, osaanko soittaa apua?

Ilta jatkuu ihan liian myöhään taas, enkä uskalla nukahtaa. Valvon kunnes uni vie voiton. Hetken päästä hälytin hälyttää ja olen valmiina taas, sinun tukenasi. Yö jatkuu ja hetkittäin tuntuu kuin nukkuisin. Ja sitten tulee taas aamu, ja oma pieni pentuni, olen sinun turvanasi.

Joskus päivät ovat helpompia ja joskus tuhat kertaa vaikeampia. Tähän kuvioon pitää mahduttaa terapiat, sairaalakäynnit ja ainakin hyvä yritys tehdä töitä.

Sitten tulee se, joka iskee syvälle. Kun joku tulee kylään ja sanoo ”aivan hyvinhän teillä tässä nyt menee, hyvävointinenhan hän on nyt”.

Tekisi mieli huutaa. Kuinka ihminen, joka käy täällä 1-2 kertaa vuodessa voi sanoa noin? Kuinka hän voi tehdä mitään päättelyitä asiasta? Sekin, että joku tulee kylään, muuttaa koko päivä rutiinin. Mikään ei ole tavallista. Tyydyn kuitenkin vastaamaan: ”Joo niinhän se on”.. Tuntuisi turhalta alkaa selittää ihmiselle, joka ei kuitenkaan voi ymmärtää tilannetta, eikä osoittaa ymmärrystä. Pahimmillaan kommentoin asiaan ”Tiedätkö kuinka paljon MINÄ olen mieltäni asialla vaivannut?”. Ja niin, olen taas itse lohduttajana.

Kun joku kysyy ”Miten sinä jaksat?”, voisit itkeä ahdistuksesi siihen paikkaan. Pakka meinaa hajota, nieleskellen vastaat kuitenkin ”Ihan hyvin, kun on pakko.” Ihan turhaa selittäisit omat ahdistuksesi lapsen menettämisen pelosta ihmiselle, jonka suurin ongelma on katkennut kynsi tai huono ilma.

Sitten tulee se hetki, jolloin pääset omiesi pariin. Kun puhut lääkärikäynneistä, neurologeista, neurokirurgeista, fysioterapeuteista, joku osaakin vastata niihin ja samaistua. Itkeä ja nauraa, ei tarvitse esittää. Voi olla vihainen ja saa viljellä huonoa mustaa huumoria.

Kukaan ei tuomitse tai aliarvioi sinun kokemaasi, jokaisella on takanaan oma taipaleensa, oma rakas Leijonaemon tai isän raskas tie, oma rakas erityinen pentu.

Jokainen osaa samaistua tunteeseen, miltä tuntuu kun oman pienen elämä ei olekaan itsestään selvää, kun sairaalareissu vaanii joka kulman takana. Tietää, kuinka uuvuttavaa on kertoa diagnoosilistaa ja oireita uudestaan ja uudestaan eri lääkäreille tai terapeuteille. Tietää, kuinka uuvuttavaa on elää epätietoudessa, tai päinvastoin, tietää ehkä vähän liikaakin. Tietää kuinka uuvuttavaa on olla Leijonaemo.

Silti jokaiselle meistä arjen erilaiset haasteet ovat arkipäivää. Sitä huomaamattaan järkyttää terveiden lasten vanhempia kertomalla meillä menevän hyvin: vain yksi leikkaus tänä vuonna tai vain kaksi ambulanssi keikkaa tässä kuussa.

Toinen leijonaemo kyllä tietää, kuinka tavallisia ajatuksia nämä on, ja kuinka nopeasti niistä tulee tavallista, erityisen hyvää arkea. Pari tuntia kuluu siivillä, emot kertovat kuulumiset ja jokainen hymyilee kun lähdemme. Oli mukava nähdä!

Voimaannuttava vertaistuki, sitä se on! Kiitos siitä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s