Kuukausittainen arkisto:elokuu 2016

Kaiken se kestää

Kirjoittaja: Vaahtera

Ruhjeita. Mustelmia. Naarmuja; hentoja ja syviä. Rusikoimista, lyöntejä, raapimista, nipistämistä. Säätelemätöntä voimankäyttöä. Kohti ojentuva kätesi, en tiedä ottaako se nätisti kiinni vai kynsiikö, ote voi muuttua kesken kaiken kauniista satuttavaksi. Sinulla ei ole sanoja, ei puhetta, ei ensimmäistäkään ymmärrettävää äännettä.

Minua väsyttää, mutta uni ei tule. Mietin, miten jaksan seuraavan päivän, ja sitä seuraavan. Uni kaikkoaa kauemmas, väsymys on muuttunut uupumukseksi. En saa lyödä takaisin; en saa! Estää saan, mutta sekin on tehtävä taiten, etten pidä liian lujaa kiinni ja siksi satuta.

Puhumatta pyydät: Kutitusta ja kuplivaa iloa; lisää, kutita lisää! Puhalla mahaan, katso minua ja kuule miten nauran; lisää, lisää, peuhu on parasta! Hei – ei noin! Riemusi muuttuu hetkessä aggressiiviseksi torjumiseksi, ja painikaverisi saa tuta virheensä – tietämättä mitä teki väärin.

Laitat avainnauhassa olevan kuvanipun kaulaani: Haluan kävelylle. Etkö huomaa, haluan kävelylle! Puet päällesi: collegepusero, shortsit ja puseronhelma mykkyrälle niihin sisään, pitkävartiset sukat, sandaalit. Lippalakki syvälle päähän, silmät piiloon. Kaksi kilometriä kaupalle. Taivaankappaleiden asento, tai jokin muu, en tiedä mikä, säätelee kulkuasi. Naurujuoksua, itkukävelyä, hidasta hoipertelua ja määrätietoista etenemistä tai ihan yhtä määrätietoista paikallaanoloa. Jokin harmittaa Sinua, ja katson parhaaksi kävellä pari käsivarren mittaa edelläsi. Vauhtisi kiihtyy, niin kiihtyy omanikin. ”Kyllä mä niin kauan pärjään hänen kanssaan, kun jaksan juosta pitemmän matkan”, sanoin lääkärille, palveluohjaajalle ja jollekin muulle, ”ei tässä mitään hätää ole”, ja naurahdin päälle. Oikeasti tilanne ei naurata. Yhtään.

Paluumatkalla näet kadunvarteen pysäköidyn auton, samanlaisen kuin meillä. Et ymmärrä, et millään ymmärrä, ettemme voi mennä sillä kotiin. Ohikävely ottaa koville.

Tiedän ettet voi itsellesi mitään, rakas poikani. Sinulla ei ole keinoa kertoa mikä riepoo, särkee tai muuten vaan ärsyttää. Osaat kuvistasi näyttää haluavasi uimaan tai kävelylle, kun oikein kovasti olet halusi takana. Osaat myös pyytää syötävää ja juotavaa. Harmin kertomiseen Sinulla ei ole muuta tapaa kuin ilmaista se fyysisesti. Sinä et valinnut autismiasi, etkä kehitysvammaisuuttasi, et puhumattomuuttasi. Minä yritän jaksaa – en minäkään tätä valinnut – ja selviän taas hetken.

”Mä en tajuu miten te jaksatte, mä en siis ikinä, i k i n ä, kestäis tommoista”, sanoo hän jolle hiukan raotan tilannettamme. En minäkään jaksa. En minäkään kestä. Jokainen lyönti, potku ja raapaisu jättävät jäljen, enemmän kuin sen joka ihossa näkyy. Arpiset käsivarteni särkevät ja sydän itkee. Pelkään, että oikein uupuneena mieleni särkyy ja lyön takaisin, paiskaan lautasen lattiaan tai katoan.

Korkeimmalle kiitos, ettei pahin väsymys ole osunut meille molemmille vanhemmille samaan aikaan. Oma uupumus antaa tilaa, kun näkee että toinen ei nyt pysty. Kiitos surunkestävästä onnesta joka ei ole katkennut, vaikka venyykin välillä hiusta ohuemmaksi. Kiitos kaksista isovanhemmista, jotka ovat kummatkin omalla tavallaan tukenamme. Kiitos tavallisesta, tavallisen äksystä ja tavallisen ihanasta tyttärestä, joka pitää meitä kiinni arjessa ja pakottaa säilymään järjissämme. Kiitos sisaruksistamme, jotka ottavat tyttären silloin tällöin kokemaan ihan normaalia perhe-elämää. Kiitos ystävistä jotka jaksavat kutsua meitä yhteisiin hauskuuksiin, vaikka usein sanommekin ei kiitos, emme pääse tulemaan. Kiitos ystävistä joille voi joskus ääneen sanoa, että nyt en oikein jaksaisi, ja he vastaavat, että ei sun kuule tarttekaan. Kiitos, että jaksan vielä itkeä ja nauraa. Kiitos hyvin alkaneesta kouluvuodesta. Kiitos erinomaisesta tilapäishoitopaikasta, jossa Sinä olet jo melkein puolet kuukaudesta – Sinun on siellä hyvä olla, ja me saamme kerätä voimia. Kiitos Sinusta, joka opetat meille niin paljon.

Aikuisen miehen mittainen 2- tai 3-vuotias, sellainen olet Sinä. Olet minua päätä pidempi, mutta onnekseni olen vahvempi ja motoriikkani on parempi – pärjään hetken kerrallaan. Minä rakastan Sinua.


Kasvatuspuntari-kampanja ottaa esiin kuritusväkivallan. Pyysimme leijonaemoilta kirjoitusta siitä, miten vanhempi kokee erityislapsen väkivaltaisuuden ja miten hän pystyy toimimaan lapsen kanssa väkivallatta tilanteessa, jossa joutuu itse väkivallan kohteeksi. Tämä yksi väkevä kirjoitus aiheesta.

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Paras mahdollinen äiti

Kirjoittaja: Leijonaemo

Jätän sinut hetkeksi isovanhempiesi huomaan, käyn vain rutiinikäynnillä lastenpolilla veljesi kanssa. En suukota, en halaa, käyn vain pikaisesti.

Ja sitten huomaankin istuvani jo ambulanssissa matkalla yliopistolliseen sairaalaan. Tunti venyy seuraavaan päivään, hetki muuttuu vuorokausiksi.

Minulla on sinua ikävä Leijonanpennun pikkuveli. Ei yhdenkään pienen lapsen kuuluisi olla erossa vanhemmistaan tahtomattaan, mutta välimatka on liian suuri ja sairaalassa en voi olla äiti teille molemmille.

Ikävä sattuu sydämeen ja kyyneleet kiiltävät silmissä. Isovanhemmat lähettävät kuvia, hyvin täällä pärjätään. Minä tsemppaan, niin itseäni kuin Leijonanpentuani. Jaksetaan vielä tämä operaatio, tämä tutkimus ja nämä kokeet. Suukotan ja nostan varovasti syliin pienokaisen, jossa on kiinni liikaa johtoja.

Sairaalan lattia imee itseensä kaiken voiman minusta, kirkkaat valot sattuvat silmiin ja tunkkaisilla käytävillä on raskas hengittää. Onneksi ovet aukeavat automaattisesti, en kai niitä muuten jaksaisi avatakaan. En minä tällainen äiti halunnut olla. Teen parhaani, haen voimaa kanttiinista ja uskon huomiseen. Ehkä jo huomenna saan taas teidät molemmat syliini.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Entä jos käyntikortissa lukeekin omaishoitaja?

Kirjoittaja: Leijonaemo

Olen ollut elämäni aikana kaksi päivää työttömänä. Olen tottunut työyhteisön tukeen, arvostukseen ja yhteisiin kahvitaukoihin työkavereiden kanssa. Minulla oli oma työkännykkä, läppäri, firman luottokortti ja tein työmatkoja lentämällä. Se oli jännittävää ja hienoa aikaa. Sitten minusta tuli äiti ja lapseni omaishoitaja.

Työssäni totuin säännöllisiin keskusteluihin esimieheni ja työkavereideni kanssa. Käytiin läpi onnistumisia ja iloittiin menestyksestä. Myös kritiikkiä, palautetta ja apua pyydettiin ja annettiin ja virheistä haluttiin oppia.

Entä omaishoitajana sitten? Kukaan ei anna kehuja siitä kuinka hyvin jaksoin valvoa yöllä tai kuinka hienosti jaksoin jälleen kerran siivota oksennukset keittiön lattialta. Ei ole laadunvalvontaa varmistamassa, että lääkkeitä on varmasti annettu oikea määrä oikeaan aikaan. On vain minun silmäni ja minun muistini. Kukaan ei anna palautetta, kukaan ei kehu, kukaan ei tsemppaa. Kukaan ei huolehdi työergonomiasta ja oikeista nosto- ja kantoasennoista. Lounasta ei syödä päivittäin ulkona, eikä kahvia oteta automaatista. Minun on pidettävä itse itselleni kehityskeskustelu ja mietittävä, miten saisin arjen sujuvammaksi. Palautteen saan lapseltani suoraan ja kaunistelematta joko itkun tai naurun muodossa. Ei ole työterveyshoitajaa jolta pyytää sairaslomaa flunssan ajaksi. Työpäivä alkaa silloin kun sinä heräät ja päättyy kun nukahdat, mutta se ei tarkoita sitä, että olisin silloinkaan vapaa. Untasi on vahdittava epilepsiakohtausten varalta. Minulle kuuluisi lomaa kolme vuorokautta kuukaudessa, mutta en raaski pitää niitä. En halua laittaa sinua laitokseen.

Rahasta minä en tätä työtä tee. Teen tätä rakkaudesta. Haluan nähdä sinun kasvavan ja kehittyvän. Haluan huolehtia, että saat elää mahdollisimman normaalia elämää rajoitteesi huomioon ottaen. Haluan pitää sinua sylissä ja laulaa sinulle. Haluan olla äitisi, sillä sinun hymysi on suurin palkinto ja kiitos tekemästäni työstä. Tätä työtä ei tehdä läppärillä, sähköpostilla tai kännykällä, tätä tehdään sydämellä.

1 kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo