Kaiken se kestää

Kirjoittaja: Vaahtera

Ruhjeita. Mustelmia. Naarmuja; hentoja ja syviä. Rusikoimista, lyöntejä, raapimista, nipistämistä. Säätelemätöntä voimankäyttöä. Kohti ojentuva kätesi, en tiedä ottaako se nätisti kiinni vai kynsiikö, ote voi muuttua kesken kaiken kauniista satuttavaksi. Sinulla ei ole sanoja, ei puhetta, ei ensimmäistäkään ymmärrettävää äännettä.

Minua väsyttää, mutta uni ei tule. Mietin, miten jaksan seuraavan päivän, ja sitä seuraavan. Uni kaikkoaa kauemmas, väsymys on muuttunut uupumukseksi. En saa lyödä takaisin; en saa! Estää saan, mutta sekin on tehtävä taiten, etten pidä liian lujaa kiinni ja siksi satuta.

Puhumatta pyydät: Kutitusta ja kuplivaa iloa; lisää, kutita lisää! Puhalla mahaan, katso minua ja kuule miten nauran; lisää, lisää, peuhu on parasta! Hei – ei noin! Riemusi muuttuu hetkessä aggressiiviseksi torjumiseksi, ja painikaverisi saa tuta virheensä – tietämättä mitä teki väärin.

Laitat avainnauhassa olevan kuvanipun kaulaani: Haluan kävelylle. Etkö huomaa, haluan kävelylle! Puet päällesi: collegepusero, shortsit ja puseronhelma mykkyrälle niihin sisään, pitkävartiset sukat, sandaalit. Lippalakki syvälle päähän, silmät piiloon. Kaksi kilometriä kaupalle. Taivaankappaleiden asento, tai jokin muu, en tiedä mikä, säätelee kulkuasi. Naurujuoksua, itkukävelyä, hidasta hoipertelua ja määrätietoista etenemistä tai ihan yhtä määrätietoista paikallaanoloa. Jokin harmittaa Sinua, ja katson parhaaksi kävellä pari käsivarren mittaa edelläsi. Vauhtisi kiihtyy, niin kiihtyy omanikin. ”Kyllä mä niin kauan pärjään hänen kanssaan, kun jaksan juosta pitemmän matkan”, sanoin lääkärille, palveluohjaajalle ja jollekin muulle, ”ei tässä mitään hätää ole”, ja naurahdin päälle. Oikeasti tilanne ei naurata. Yhtään.

Paluumatkalla näet kadunvarteen pysäköidyn auton, samanlaisen kuin meillä. Et ymmärrä, et millään ymmärrä, ettemme voi mennä sillä kotiin. Ohikävely ottaa koville.

Tiedän ettet voi itsellesi mitään, rakas poikani. Sinulla ei ole keinoa kertoa mikä riepoo, särkee tai muuten vaan ärsyttää. Osaat kuvistasi näyttää haluavasi uimaan tai kävelylle, kun oikein kovasti olet halusi takana. Osaat myös pyytää syötävää ja juotavaa. Harmin kertomiseen Sinulla ei ole muuta tapaa kuin ilmaista se fyysisesti. Sinä et valinnut autismiasi, etkä kehitysvammaisuuttasi, et puhumattomuuttasi. Minä yritän jaksaa – en minäkään tätä valinnut – ja selviän taas hetken.

”Mä en tajuu miten te jaksatte, mä en siis ikinä, i k i n ä, kestäis tommoista”, sanoo hän jolle hiukan raotan tilannettamme. En minäkään jaksa. En minäkään kestä. Jokainen lyönti, potku ja raapaisu jättävät jäljen, enemmän kuin sen joka ihossa näkyy. Arpiset käsivarteni särkevät ja sydän itkee. Pelkään, että oikein uupuneena mieleni särkyy ja lyön takaisin, paiskaan lautasen lattiaan tai katoan.

Korkeimmalle kiitos, ettei pahin väsymys ole osunut meille molemmille vanhemmille samaan aikaan. Oma uupumus antaa tilaa, kun näkee että toinen ei nyt pysty. Kiitos surunkestävästä onnesta joka ei ole katkennut, vaikka venyykin välillä hiusta ohuemmaksi. Kiitos kaksista isovanhemmista, jotka ovat kummatkin omalla tavallaan tukenamme. Kiitos tavallisesta, tavallisen äksystä ja tavallisen ihanasta tyttärestä, joka pitää meitä kiinni arjessa ja pakottaa säilymään järjissämme. Kiitos sisaruksistamme, jotka ottavat tyttären silloin tällöin kokemaan ihan normaalia perhe-elämää. Kiitos ystävistä jotka jaksavat kutsua meitä yhteisiin hauskuuksiin, vaikka usein sanommekin ei kiitos, emme pääse tulemaan. Kiitos ystävistä joille voi joskus ääneen sanoa, että nyt en oikein jaksaisi, ja he vastaavat, että ei sun kuule tarttekaan. Kiitos, että jaksan vielä itkeä ja nauraa. Kiitos hyvin alkaneesta kouluvuodesta. Kiitos erinomaisesta tilapäishoitopaikasta, jossa Sinä olet jo melkein puolet kuukaudesta – Sinun on siellä hyvä olla, ja me saamme kerätä voimia. Kiitos Sinusta, joka opetat meille niin paljon.

Aikuisen miehen mittainen 2- tai 3-vuotias, sellainen olet Sinä. Olet minua päätä pidempi, mutta onnekseni olen vahvempi ja motoriikkani on parempi – pärjään hetken kerrallaan. Minä rakastan Sinua.


Kasvatuspuntari-kampanja ottaa esiin kuritusväkivallan. Pyysimme leijonaemoilta kirjoitusta siitä, miten vanhempi kokee erityislapsen väkivaltaisuuden ja miten hän pystyy toimimaan lapsen kanssa väkivallatta tilanteessa, jossa joutuu itse väkivallan kohteeksi. Tämä yksi väkevä kirjoitus aiheesta.

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

One response to “Kaiken se kestää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s