Kuukausittainen arkisto:lokakuu 2016

Huudan ääneen mut se pois ei mee

Kirjoittaja: Leijonaemo

Milloin tämä menettämisen pelko loppuu?

Silloin kun olit vasta syntynyt ja elämän lankasi oli hauraimmillaan, kysyin usein lääkäreiltä jäätkö henkiin. He eivät koskaan voineet luvata sitä minulle ja niin lakkasin kysymästä. Pääsimme aikanaan teho-osastolta pois ja jossain vaiheessa kotiinkin, mutta koskaan kukaan ei ole antanut minulle lupaa hengähtää. Kukaan ei koskaan luvannut, että nyt olemme selvillä vesillä, nauti elämästä, lapsesi jää henkiin.

Istun sohvalla ja kuuntelen kuinka ambulanssin hälytyssireenien ääni loittonee pihaltamme. Olet taas matkalla sairaalaan. Ymmärrän miksi yksikään lääkäri ei voinut sitä minulle luvata. Koska kukaan ei tiedä milloin lankasi muuttuu liian ohueksi ja katkeaa. Siksi huudan ääneen pelkoani, suruani, tuskaani. Ja vaikka huudan ääneen, pelko ei mene pois. Lähden perääsi sairaalaan heti kun minulla on siihen mahdollisuus. Olet hengissä. Katson käsiäsi joihin on yritetty pistää kanyylia liian monta kertaa. Miten se voi olla niin vaikeaa?

Istun keinutuoliin odottamaan hetkeä jolloin heräät. Siihen voi mennä vielä pitkään. Syön suklaata ja laitan lähipiirille viestiä. Olet väsynyt, mutta hengissä. Niin monta kyyneltä vuoksesi on vuodatettu, niin monta neulan pistoa pieni kehosi on ottanut vastaan, niin monta yötä olet ollut sairaalassa.

Pelko elää meissä. Me elämme sen kanssa. Se ei katoa koskaan. Se ei mene pois.

1 kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Pakko jaksaa

Kirjoittaja: Leijonaemo

Et suostu olemaan muualla kuin sylissäni. Nukut levottomasti ja minä en enää edes muista miltä tuntuu nukkua hyvin. Flunssan lisäksi on jokin muukin asia joka sinua vaivaa, mutta koska et osaa puhua etkä viittoa voin vain arvailla itkustasi mikä on vialla. Yskit ja räkä valuu, mutta onneksi kuumetta ei kuitenkaan ole.

Päätän lähteä kanssasi päiväunille, että saan edes hetken levätä. En ehdi kuin avata sängyn, kun huomaan epilepsian vievän sinut mennessään. Kohtauslääkkeestä ei ole taaskaan apua. Soitan ambulanssin ja jään odottamaan niitä pitkiä minuutteja. Sairaalassa laitetaan kanyyli ja kohtauslääke suoraan suoneen. Viimein yli tunnin taistelun jälkeen epilepsia luovuttaa.

Onko äiti syönyt? On on. Olen oppinut läksyni. Joka aamu on käytävä suihkussa ja syötävä aina kun mahdollista, sillä koskaan ei tiedä milloin lähtö tulee. Sairaalakassi on aina valmiina odottamassa.

Jäämme tarkkailuun ja sinä saat lisähappea. Saamme illalla oman huoneen ja saan sinut syliini keinutuoliin. Nukut, yskit ja oksennat. Voi kumpa vielä joskus flunssan voisi sairastaa kotona.

Väsymys on kadonnut kehostani. Olen vieläkin täynnä adrenaliinia. Uni ei tule, vaikka sinä jo nukut. Ajatukset pyörivät mielessä. Olen aivan uuvuksissa, mutta nukahtaminen on silti vaikeaa. Oikeastaan pelkään nukahtaa, sillä en tiedä ehdinkö edes saada unta ennen kuin heräät taas itkemään. Suljen silmäni väkisin ja yritän olla kiitollinen, sillä minun on vain pakko jaksaa.

1 kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo