Yksi tarina tuhansista

Kirjottaja: Leijonaemo

Tänään on se päivä vuodesta, kun minulla on lupa olla katkera. Tänään vietetään kansainvälistä keskosten päivää (17.11.).

Sosiaalinen media ja perinteinen media ovat täynnä ruusunpunaisia tarinoita, joissa kerrotaan voipaketin kokoisista pienokaisista, jotka selvisivät keskosuudesta puhtain paperein. Vanhemmat kertovat kenguruhoitojen ihanuudesta ja pienen pienistä varpaista.

Samaan aikaan minä puhisen kiukusta. Puhuisimmeko ensin siitä, kuinka iljettävää on maata viikkokausia pienessä sairaalahuoneessa ja ulostaa alusastiaan, kun sinulla ei ole lupaa käydä vessassa, ettet synnytä sillä reissulla. Kuinka hoitajilla on kiire ja he eivät ehdi huolehtia hygieniastasi. Kuinka ikävöit kotiin parin sadan kilometrin päähän ja kuinka syöt väkisin mautonta sairaalaruokaa, jotta vatsassa majaileva pienokainen kasvaisi. Eikä unohdeta myöskään sitä, kuinka sinua oksettaa taukoamatta siitä syystä, että veri pakkautuu päähäsi, kun sänky on mahdollisimman jyrkässä kulmassa.

Muistelisimmeko samalla sitä hetkeä, kun synnytys kuitenkin käynnistyi 3,5 kuukautta ennen laskettua aikaa, vaikka en käynyt salaa vessassa tai suihkussa. Kuinka kätilö tarjosi ilokaasua supistuksiin, jotka olivat samaa luokkaa kuin kuukautiskivut. Ja kuinka kätilön mielestä synnytys käynnistyi niin aikaisin, ettei takeita selviytymiselle ollut.

Sektio oli ohi nopeasti. En nähnyt sinua enkä kuullut ääntäsi. Kuvan sinusta sain kännykkääni heräämössä. Tunnustelin vatsaani viikkoja, mietin tunnenko potkuja. Öisin etsin sinua peittojen alta, kun et ollut enää vatsassani. Näin painajaisia yöstä toiseen.

Kun pääsin katsomaan sinua synnytystä seuraavana päivänä tuntuivat kellarin käytävät pelottavilta. Kuinka löydämme koskaan perille. Eräässä keskoskaapissa sinä olit ja kun puhuin sinulle, sinä liikuit. Tunnistit äitisi äänen. Olin pohjattoman väsynyt ja sekaisin. En tuntenut rakkautta. Ainoastaan hämmennystä. Ihosi läpi kuulsi verisuonet. Ihosi oli kuin paperia. En uskaltanut koskea sinuun.

Kuulin jälkeenpäin, että kaikki luulivat sinun kuolevan. Pienen ihmisen paineluelvytys on rankka paikka niin lääkäreille kuin hoitajille. Syykin löytyi. Aivoverenvuoto, keuhkoverenvuoto ja aivoinfarkti. Oli istuttava alas ja kuunneltava ylilääkärin sanoja. Hoidetaanko? Lapsenne on vammautunut. Ymmärrättekö mitä se tarkoittaa? Odotettavissa olisi vaikea liikuntavamma, kehitysvamma, näkövamma, epilepsia, hydrokefalus ja mahdollisesti myös autismi. Hoidetaanko?

Totta kai hoidetaan. Hän on rakas lapsemme. Hoidetaan sitten, mutta hän ei siltikään välttämättä selviä. Ja siitä alkoi pitkä odotus.

Vihasin rintapumppua. Olisin halunnut imettää, mutta se ei ollut vaihtoehto. Laskettiin millejä. Miten ihmeessä sain edes jotakin herumaan siinä stressissä.

Kanyyli ei ollut kunnolla suonessa ja syövyttävä lääke pääsi tuhoamaan sinulta kudosta. Parempi ettei äiti ole näkemässä, kun haavaa hoidetaan. Niin kai sitten.

Sinua leikattiin ja toivottiin parasta. Vointisi oli välillä hyvä ja välillä jouduit taas hengityskoneeseen. Loppua ei näkynyt. Ei ollut tietoa kotiutumisesta.

Jälkitarkastuksessa pyysin gynekologia ultraamaan kohtuni ja näyttämään että se on tyhjä. Itkin. Sain keskusteluapua ja itkin paljon. Puhuin peloistani ja ahdistuksestani. Kuukaudet kuluivat ja sinä pääsit kotiin. Oli vaikea nukkua ja syödä. Oli vaikea luottaa siihen että jäät. Sinä et kotiutunut yksin vaan toit tullessasi laitteita sairaalasta.

Sairastuit herkästi ja menit aina välillä huonoon kuntoon. Olimme paljon kotona, emmekä saaneet liikkua missään. Ei tarvinnut haaveilla vauvauinnista. Olimme kotona joka päivä.

Joten vaikka keskosuus voi jollekin perheelle olla ihana ja kaunis asia, niin minulle se oli ahdistava ja traumaattinen kokemus. Ja lääkärin sanat pitivät hyvin paikkansa. Olen äitisi, mutta myös omaishoitajasi monivammainen lapseni. Diagnoosi kerrallaan olen ottanut vastuuta ja kasvanut äidin roolissa. Olen kasvanut tavallisesta tytöstä Leijonaemoksi.

keskonen

Advertisements

1 kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

One response to “Yksi tarina tuhansista

  1. Heli Kauppinen

    Hei! Kiitos kirjoituksestasi, se on todella tärkeä. Tunteesi ovat varmasti tuttuja monille keskoslasten vanhemmille; myös minulle itselleni. Niistä ei välttämättä ole helppo puhua julkisesti omalla nimellä, kun ne ovat niin kipeitä itsellekin. Voi olla, että monen haastatellun taustalla on paljon tuskaa, joka ei tule jutuissa ilmi. Usein tietysti kyse voi olla myös toimittajien tekemistä valinnoista.

    Me Kevyessä olemme ”lanseeranneet” tämän kansainvälisen teemapäivän Suomessa ja pyrimme aina korostamaan viestinnässämme, että päivä on omistettu ihan kaikille keskoslapsille – heillekin, jotka ovat menehtyneet. Teemapäivällä ei ole tarkoitus tuottaa tuskaa yhdellekään perheelle. Onneksi myös tänä vuonna mediassa julkaistuissa jutuissa oli paljon hyvin erilaisiakin tarinoita – onhan jokaisen keskosen ja jokaisen perheen tilanne aina omanlaisensa. Mutta juttu kertoo aina vain pienen osan perheen elämän todellisuudesta.

    Meille Kevyessä ovat tärkeitä kaikki keskoset riippumatta siitä, mitä seurauksia heille on keskosuudesta jäänyt. Ja kaikki keskosvanhemmat – heidän jaksamisensa ja hyvinvointinsa. Olen täysin samaa mieltä siitä, että keskosuuden vaikutuksista vanhemmuuteen ei puhuta riittävästi; siinä meillä on vielä paljon tekemistä. Vasta kun siitä puhutaan tarpeeksi, sen eteen alkaa myös tapahtua. Onneksi vertaistuen kautta saa voimaa ja ymmärrystä.

    Voimia sinulle ja perheellesi!

    Terveisin Heli Kauppinen, keskosvanhempien yhdistys Kevyen pj, Leijonaemojen jäsen, pikkukeskoskaksosten äiti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s