Omaishoitajan arkea…

Kirjoittaja: Leijonaemo

Olen juuri kaatanut itselleni kupin höyryävää teetä ja ottamassa ensimmäisen lusikallisen aamupuuroani, kun puhelin soi. Näytöllä vilkkuu toisen kaksostyttöni opettajan numero. Sydän hypähtää, tiedän, että hän ei soita ellei ole tapahtunut jotain ikävää. Tyttösi on saanut jälleen kerran tajuttomuuskohtauksen, tulisitko hakemaan. Ilman muuta! Ei mene viittätoista minuuttiakaan kun jo astelen koulun aulaan, jossa näen vapisevan, kalpean, voimattoman tyttöni nyyhkyttävän opettajan sylissä lattialla. Otan tyttöni, joka tuntuu kuin patterijänikseltä, jolta on virta loppunut, kainalooni ja ajamme kotiin. Tytöllä on kuumetta. Soitto neurologille, kahden tunnin päästä voisimme tulla päivystykseen.

Ensiapuun saapuessamme neurologi jo meitä odotteleekin. Pääsemme yhteen tutkimushuoneista, tyttärelle tehdään neurologinen statuskartoitus, otetaan verikokeita, sydänkäyrää. Odotellaan, odotellaan, tämä on meille jo tuttua. Lääkärit väläyttelevät osastolle joutumisen mahdollisuutta, ja minä alan käydä kalenterista läpi, mitä kaikkea huomenna olisikaan ollut. Ainakin tämän päiväinen tytön puheterapia on taas peruttava ja huominen palaveri omaishoidon sosiaalityöntekijän kanssa. Pikku hiljaa paristojen virta alkaa jo sähköjänikseemme palautua, ja tyttö höpöttää taukoamatta, piirtää hoitajien tuomilla värikynillä ja juo innokkaasti mehua.

Samaan aikaan toinen kaksosista on päässyt koulusta kotiin ja on hädissään, kun äiti ei olekaan kotona, eikä sisko tullutkaan taksiin. Rauhottelen, vaihtelemme kymmeniä viestejä, puhumme puhelimessa. Soitan miehelleni, että tänään et voi missään nimessä jäädä ylitöihin, sillä toinen kaksosista on yksin kotona. Lopputulema ensiavussa on jälleen sama:”Emme tiedä edelleenkään, mistä nämä kohtaukset johtuvat, voitte lähteä kotiin.” Tyttö toteaa hoitajille suureen ääneen omaan suorasukaiseen tapaansa: ”Tämä oli taas ihan turha reissu.” Palaamme kotiin, kuumeinen tyttö ja väsynyt äiti.

Yksi varmasti rankin asia omaishoitajan työssä on ennakoimattomuus. Joka viikko kalenterini on täydempi kuin koskaan ennen erityislasteni syntymää. Viikkoon kuuluu 6-8 terapiakäyntiä, niiden päälle vielä erityislääkäreiden vastaanotot, leikkaukset, palaverit, verikokeet, käynnit satojen kilometrien päässä Lastenklinikalla, normaalit koululääkärit, hammaslääkärit ja hojks-keskustelut. Tyttärieni jatkuvat infektiot saavat kalenterin aivan sekaisin, ja yhtäkkiä olen jälleen tilanteessa, etten tiedä, mihin väliin sen tuiki tärkeän isosisaruksen arviointikeskustelun saisin mahtumaan. Olen samaan aikaan omaishoitaja, sihteeri, terapeutti, sairaanhoitaja ja toisinaan diagnoosin tekevä lääkärikin. Olen joutunut opettelemaan liman imemisen nenästä, henkitorviavanteesta, maidon letkuttamisen nenämahaletkuun ja mahanappiin, maha-avannenapin vaihtamisen, kasvuhormonin pistämisen ja tiedän tyttärieni harvinaisista diagnooseista usein enemmän kuin heitä tutkiva lääkäri. Olen oppinut vaatimaan, tenttaamaan ja pitämään puoliani, tai pikemminkin tyttärieni puolia.

Kahden vuoden välein omaishoidon sosiaalityöntekijän kanssa pisteytetään, onko tyttärieni hoito edelleen omaishoidon kriteerien vaatimusten mukaista. Kuormittaako tyttöni jatkuvat jumiutumiset, keskittymisen vaikeudet ja jankuttaminen minua tarpeeksi. Onko tyttöni vaikeudet läksyjen kanssa normaalia suuremmat ja ahdistaako tyttöni joka iltaiset pelot itkuineen minuakin. Kuormitunko varmasti kriteereiden mukaan tarpeeksi, kun joudun olemaan silmät selässäkin kauppojen parkkipaikoilla. Työni vaativuutta arvioidaan joka toinen vuosi, mutta vaativuuden lisääntyminen ei merkitse mitään. Ainoastaan se merkitsee, jos yksi piste putoaa alle kriteereiden. Se voi olla juuri se piste, jonka menettää, kun lapsi lähtee kouluun. Sillä silloinhan sinulla pitäisi olla muutama tunti päivässä aikaa itsellesi. Pitäisi, teoriassa. Ellei sitten käy niin kuin meillä, joilla lapsi onkin enemmän sairaana kuin koulussa tai jos on koulussa, niin toista sisarusta on vietävä jo terapiaan tai lääkäriin. Tai on jälleen yksi palaveri, kuten se omaishoidon pisteyttämispalaveri, joka ei lasta paranna, mutta voi aina viedä sen yhden tärkeän pisteen pois. Jonka jälkeen olet edelleen omaishoitaja, muttet saa siitä enää korvauksia.

Tätä kirjoittaessa on sunnuntai. Aurinko paistaa ulkona, hento lumipeite on satanut pihamaalle. Tämä ei ole omaishoitajan vapaapäivä, tähänkin päivään kuuluu monta jumiutumista, avun tarvetta, itkua ja lääkkeiden antoa. Mutta tänään tytöt ovat pitkästä aikaa terveenä, ei ole ainuttakaan terapia- ja lääkärikäyntiä eikä palaveria. Sekin on jo jotain se!

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s