Saat sen, mistä luovut – leijonaemouden kautta ura uusiksi

Kirjoittaja: Riia Niemelä

Saat sen, mistä luovut – leijonaemouden kautta ura uusiksi

On sunnuntai-ilta ja istun junassa matkalla kotiin. Vietin päiväni tanssiharjoituksissa ja backstagella, esiinnyin ja nautin konsertin jälkeen elämästäni hyvässä seurassa. En nähnyt lapsia koko päivänä. Mietin, olenko minä mikään oikea omaishoitaja ollenkaan, kun tänäänkin vietin aikaa itsekkäästi sellaisten asioiden parissa, joista nautin. Lapsen omaishoitaja, hoitaja, omaisen hoitaja, omistautuva, jonkun toisen oma… Voisin jatkaa sana-assosiaatio leikkiä, mutta se alkaa ahdistaa. Millainen omaishoitajan pitäisi olla? En ole kokenut itseäni oikein koskaan omaishoitajaksi, vaikka sellainen käytännössä olenkin. Lapsilleni olen ensisijaisesti äiti ja leijonaemon kaivan itsestäni, kun sitä tarvitaan. Ja niin olen myös nainen parhaassa iässä! Siis paljon muutakin kuin äiti, leijonaemo tai omaishoitaja!

Olen kahden pojan äiti ja leijonaemo, koska 7-vuotiaalla esikoisellani on liikuntavamma. Lapseni vamman vuoksi, meidän kotiarki on tavallista verkkaisempaa. Lapsi tarvitsee apua arkisissa toimissa, siirtymät vievät enemmän aikaa ja hän väsyy herkemmin. Väsymys vaikuttaa paljon, täytyy olla tarpeeksi aikaa pelkälle olemiselle. Kaikkea sitä, miten erityislapsen elämä näkyy perheen arjessa, ei edes pysty auki kirjoittamaan. Se on meille kuitenkin sitä tavallista arkea.

Lapseni ovat minun aarteita, ajattelen heitä paljon. Haluaisin näyttää heille maailman ja mitä kaikkea ihanaa täällä voi nähdä ja tehdä. Haluan, että he löytävät omat polkunsa ja paikkansa, jotain sellaista, mistä he tulevat onnelliseksi. Ehkä he eivät tule onnellisiksi samoista asioista kuin minä. Voin kuitenkin olla esimerkki siitä, kuinka erilaisista asioista voi nauttia. Minulle yksi asia, josta nautin, on työ.

Aikahyppy muutaman vuoden taakse, 3-vuotias poikani on juuri saanut diagnoosin. Minua pelotti, ahdisti, tuntui, etten nähnyt perheeni tulevaisuudessa mitään mistä haaveilla. Muserruin.  Vaikka olin nähnyt ties kuinka monta kertaa, että vamman kanssa voi elää ihan hyvää elämää, tuntui, että meidän elämä pysähtyi. Kaikkien pelkojen ohella mietin, oliko työelämänikin nyt sitten ohi.

Olen koulutukseltani tanssinopettaja (amk) ja lasten syntymän jälkeen ehdin tehdä alan töitä freelancerina. Se oli haastavaa aikaa. Koin epäonnistumisen tunnetta ja ihmettelin miksi en saanut arkea toimimaan. Ennen kuin diagnoosi varmistui, en ymmärtänyt, miksi kaikki arkiset toimet ja siirtymät vievät meiltä niin paljon aikaa. Siihen aikaan perhe-elämää varjostivat myös uniongelmat, lasta nukutettiin tuntikausia, koska hän ei saanut itseään vammasta johtuen fyysisesti väsytettyä kuten muut lapset. Huoli lapsesta ja arjen sujumattomuus söi jaksamista.

Freelancerina työskenteleminen oli minulle erityislapsen äitinä mahdottomuus, koska se tarkoitti tanssinopettajana pääasiassa iltatyötä ja omalla ajalla tehtävää suunnittelutyötä. Suunnittelutyö oli pois joko lapsilta tai yöunista, vuorokaudesta loppuivat tunnit. Päivähoidosta oli vaikea löytää sopivaa muotoa epätavalliseen aikaan työtä tekevälle. Teki aika kipeää, mutta päätin luopua työstäni tanssinopettajana. Tarvitsin voimani erityisillä mausteilla varustetun perhearjen pyörittämiseen.

Työ on ollut aina tärkeä osa identiteettiäni. Ei niinkään sen vuoksi, että ajattelisin arvostukseni olevan jotenkin työhön sidottua. Vaan olen aina kokenut itselleni tärkeäksi sen, mitä teen. Kun rakkaasta harrastuksesta tulee ammatti, siihen suhtautuu ehkä hiukan eri tavalla kuin työhön, jota tekee vain taloudellisista syistä. Työ on minulle väylä vaikuttaa yhteiskuntaan, käyttää luovuuttani, haastaa itseäni, tehdä jotain hyvää toisille. Ja nykyään se on toki myös se paikka, missä saan toimia yhdessä toisten ihmisten kanssa erilaisessa roolissa kuin kotona. Eikä säännöllisen toimeentulon merkitystäkään voi pois sulkea, se tuo turvaa.

Jonkin aikaa hapuiltuani löysin onneksi toisenlaisen tavan toimia minulle rakkaan tanssin parissa. Tällä hetkellä työskentelen Suomen Nuorisoseurojen Tanssin osaamiskeskuksen. Tanssi tuli takaisin elämääni juuri, kun olin luopunut siitä! Tuottajan työn lisäksi, teen nykyään jonkin verran myös tanssinopetustyötä. Selkeyttä arkeen tuo lähes säännöllinen päivätyö. Reissaamista ja viikonlopputöitäkin on, mutta tarpeeksi harvoin ja ne on saatu läheisten avulla aina järjestymään. Työni on melko itsenäistä, jolloin pystyn myös itse vaikuttamaan siihen, miten ja missä työni teen. Toisaalta kiinteä toimisto on pelastus, on vapauttavaa lähteä töihin kodin ulkopuolelle ja säilyttää työhön liittyvät asiat pääasiassa työpaikalla. Työyhteisössäni arvostetaan perhe-elämää. On ollut itsestään selvää, että kun lapsella on sairaalakäyntejä, minun paikkani on silloin siellä. Joustaminen puolin ja toisin helpottaa kaikkea. Työelämään paluu oli kaiken kaikkiaan vahvistava kokemus.

Kokemuksistani leijonaemona voi olla myös hyötyä työelämässä. Tiedostan, että tämä ei ole itsestään selvää ja tilanne voi muuttua. Ilman tukiverkkoa en voisi olla mukana näin vahvasti työelämässä. Siksi osaankin arvostaa sitä, että saan tehdä töitä nyt. Leijonaemona olen tottunut menemään läpi harmaan kiven, sitkeyttä ja kykyä keksiä erilaisia ratkaisumalleja löytyy! Työelämässä voin itse osaltani tuoda esille sitä todellisuutta, jossa me erityislapsiperheet elämme. Vaikkei oman työni pääfokus ole edistää vammaisten asemaa yhteiskunnassa, koen, että voin kuitenkin osaltani kokemuksieni kautta vaikuttaa esim. taideharrastusten esteettömyyteen. Leijonaemous on opettanut minua elämään päivä kerrallaan. Se ei ole hullumpi ajatusmalli myöskään työelämään. Se mikä joskus vuosia sitten tuntui maailmanlopulta ei tunnu siltä enää. Perspektiivi auttaa suhtautumaan asioihin rennommin.

Palataan tähän hetkeen, junaan. Väsymys alkaa jo painaa, mutta se on väsymystä, joka saa tuntemaan itseni eläväksi. Mietin jo kotona nukkuvia lapsia, pian pääsen suukottamaan molemmat. Ehkä he vastaavat unissaan ”äiti”. Mietin huomista. Maanantai on viikon paras päivä, koska on minun vuoro hakea lapset hoidosta ja iltapäiväkerhosta. Maanantai-iltaisin kukaan ei harrasta tai tee töitä. Vietämme illan kotona, tarkistan läksyt, venytän lapsen jalat. Kerron, kuinka ihanaa minusta oli päästä eilen tanssimaan. Sitten kysyn: ”Mitä sinä haluaisit tänään tehdä?” Arki kaikkine mausteineen on parasta kuntoutusta, meille kaikille.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s