Minä kannattelen sinua, aina.

Kirjoittaja: Linda Pippuri

Mietin jatkuvasti missä olet, kun en ole läsnä, miten olet tänään pärjännyt ilman minua.

Oletko tuottanut iloa muille, vai ollut vain taakkana muille ketkä eivät koe samaa maailmaa kanssasi. Murehdin, mahtaako sinua kukaan muu ymmärtää ja miten sinä näet vielä aikanaan itsesi.

Ei minulle merkitse mikään muu niin paljon kuin sinä ja muut lapseni, sinun antamasi ilo ja toivo sekä usko ja pohjaton rakkaus. Sellainen rakkaus joka saa sydämen miltei särkymään, kun mietin niitä haasteita mitä sinä olet joutunut jo pienen elämäsi aikana kokemaan.

Ylpeänä äitinä voin todeta, että sinä olet uskomaton, olet todellinen elämäniloinen sisupussi. Sinussa asuu niin suuri potentiaali, että haaveesi arkeologin ammatista voi toteutua kuin leikiten.

Sinusta ei edes päällepäin huomaa miten paljon joudut tekemään muita enemmän töitä, jotta osaat ja onnistuisit samoissa asioissa kuin ikätoverisi. Sinä et aina onnistu, vaikka kuinka kovasti haluaisit. Suret epäonnistumisia, menetettyjä ystäviä, muiden ilkeitä puheita, erilaisuuttasi.

Sinä nukuit vauvasta lähtien jo huonosti, sairastelit paljon, erosin isästäsi, muutimme, ja sinä et pärjännyt ikätasoisesti asioissa joita sinun odotettiin jo osaavan. Pelkäsin viedä ja hakea sinua päiväkodista. Toisinaan olin iloinen, jos olin itse sairas ja jouduin olemaan poissa työstä, silloin otin sinut kanssani kotiin.

Vein sinua kymmeniin harrastuksiin, mutta ne päättyivät aina epäonnisesti. Et osannut, pärjännyt, tai ymmärtänyt samalla tavoin kuin muut. Olen jo tottunut siihen, että muut vanhemmat luulevat tietävänsä asioista enemmän, ja että saan kuulla kunniani, kuinka olen epäonnistunut vanhempana.

Luulinkin tosiaan vuosia epäonnistuneeni, tehneeni jotain niin väärin.

Päätin yrittää enemmän. Luin ja omaksuin tietoa niin paljon, että lopulta tunsin olevani jo monen alan eri ammattilainen. Tiesin kaikki käytettävissä olevat testit, mitä sinun tulisi osata ja miten sinua arvioidaan. Ymmärsin aina mistä muut ammattilaiset puhuivat, koko ammatillinen identiteettini on rakentunut vuosien käytännön kokemusten ja teoriatiedon pohjalta.

Kun lopulta pitkän odotuksen jälkeen joku otti huoleni tosissaan, alkoi pitkä ja hidas prosessi. Tuki ei ollut millään tavoin tarkoituksenmukaista, tai oikea-aikaista. Niin kauan, kun olen vastuussa omasta lapsestani, pidän nykyään tiukemmin huolen, että hän saa juuri sitä tukea arkeensa mihin hänellä on oikeus.

On valitettavaa, että havainnointi päiväkodissa ei ole riittävää, tai vanhempien huolta ei oteta ajoissa tosissaan tai joku yrittää itseä keksiä polkupyörää uudelleen, kun asiaan voisi yhtä hyvin pyytää myös ulkopuolisen näkemystä ja virittää moniammatillista lähestymistapaa kuunnellen tosissaan vanhempien huolta.

Se tuki mitä aikanaan päiväkodista tuli, oli syyllistävää ja lopulta lapsen pomputtelua ryhmästä toiseen. Muistan toivoneeni, että osaisitpa sinä leikata taitavasti saksilla ja jaksaa keskittyä edes pienen hetken neuvolan testissä, jotta olisit tavallinen pieni lapsi. Jälkeenpäin, kunpa olisin vaan sanonut suoraan, että siinä sinulla on juuri niitä haasteita. Halusin että olet kuten muutkin.

Haasteet ovat olleet aina läsnä muuttaen vain muotoaan lapsen kehitystasosta ja taidoista riippuen. Olemme onneksi toisinaan saaneet lapsemme ympärille ymmärtävät aikuiset jotka kokevat muutakin kuin työkseen tukea vanhempia kasvatustyössä. Ihminen joka antaa omaa aikaa, ja jakaa avoimesti tietoa sekä mielipiteitään- hänen työpanos on rahassa mittaamaton. Hän tekee työtä muutakin kuin rahasta, ja on varmasti juuri siksi oikeassa ammatissa.

Me emme odota, että lapsemme olisi paras ja osaisi kaiken. Ainut pieni toive on, että joskus hän pärjäisi omatoimisesti, osaisi leikkiä muiden kanssa ja saisi ystäviä ja eikä jäisi enää yksin.

Vaikeinta arjessa ei ole se, että lapsi on haastava, vaan se miten muut ihmiset hänet kohtaavat ja miten se vaikuttaa häneen. Välillä olemme vältelleet julkisia paikkoja, juhlia, sosiaalisia tilanteita koska lapseni ei aina osaa ”käyttäytyä”. Häpeä esti tekemästä asioita, ja osallistumasta mukaan. Jossain vaiheessa alkoi tuntua, ettei meitä edes haluta mukaan.

Ymmärrät varmaan, ettei omaa olemassaoloaan voi hävetä ja piiloutua elämältä vain epäonnistumisten pelossa. Se ei ole enää elämää.

Vanhempana olen antanut sinulle anteeksi syyllistävät eleesi, ilmeesi, katseesi, puheesi. En hyväksy niitä kuitenkaan. Olen oppinut hyväksymään lapseni erilaisuuden, kuten myös erityislapsen äitiyden. Olen tottunut kestämään enemmän kuin muut. Tiedän tehneeni kaikkeni, ja teen edelleen.  En oikeastaan keksi asioita mistä ei selviäisi. Sille elämän asenteelle on nimikin, leijonaemo joka meille erityislasten vanhemmille syntyy ajan myötä.

Sinun katseesi ja puheesi satuttaa, kun et ymmärrä häntä. Minun lapsi ei ole tahallaan ilkeä. Hän on erilainen.

Opeta se myös omille lapsillesi, ja muistuta siitä myös itseäsi. Ei ole yhtä tapaa olla erilainen. Me kaikki olemme erilaisia.

Hänen punainen värinsä voi olla sinun vihreäsi, pyydät hakemaan avaimet-hän tuo sanomalehden.

Me emme odota, että hän olisi paras ja osaisi kaiken. Ainut pieni toive on, että joskus hän pärjäisi omatoimisesti ja osaisi leikkiä muiden kanssa sekä saisi ystäviä ja eikä jäisi enää yksin. Se mikä on ehkä sinulle itsestäänselvyys, on minun suurin toiveeni.

Ettei hänen enää tarvitsisi enää ikinä itkeä miksi hän on erilainen, ja kuinka hän haluaisi osata tehdä asiat oikein muttei vielä osaa.

Usko minua, hän harjoittelee näitä taitoja enemmän kuin sinä luulet edes tietäväsi.

Advertisements

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s