Olisiko nyt aika itkeä?

Kirjoittaja: Leijonaemo

Kun olet toipunut lapsesi syntymän, elvytyksen, pitkän sairaalajakson ja vammautumisen aiheuttamista traumoista, elämä asettuu uomiinsa. Elämä on uutta, se on vaativaa eikä itkulta voi aina välttyä. Ymmärrät ettei paluuta entiseen ole enää koskaan. Ei ole enää aikaa katsoa televisiota tai lukea lehteä, ei ole aikaa parisuhteelle, harrastuksille tai ystäville. Kaikki pienetkin menot on suunniteltava tarkasti ja mietittävä kuka hoitaa ja kuka kantaa vastuun. Itkuun, valvomiseen ja lääkkeiden antamiseen tottuu, eikä Kelan kanssa asioiminenkaan tunnu enää vieraalta. Terapeuteista tulee osa perhettä ja hyvät ja huonot kaudet seuraavat toisiaan.

On aika siirtyä takaisin työelämään ja lapsen päiväkotiin. Hankitaan avustaja ja mietitään apuvälineet ja kommunikaatiokeinot. Sovitaan hoitoajat ja mietitään ruokavalio. Ryhmä on pieni ja infektioriski otetaan huomioon, jotta päiväkodin aloitus olisi helppo ja turvallinen. Kuitenkin flunssa seuraa toinen toistaan ja kaupasta ostetaan nenäliinoja paketti toisensa perään. Ja sitten eräänä aamuna, kun jälleen kerran olet niistänyt lapsesi nenän, mitannut kuumeen ja antanut särkylääkkeen ymmärrät, että kaikki ei ole hyvin. Kuume on taas noussut yli 40 asteeseen ja lapsi ei enää jaksa. Ymmärrät että on pakko lähteä sairaalaan. Ymmärtämättä kuitenkaan mitä siitä seuraa.

Yhdessä pienessä hetkessä olet siinä samassa avuttomuuden tilassa kuin olit vuosia aiemmin vastasyntyneiden teholla. Saturaatioseuranta, lisähappi, kanyyli ja nesteytys. Miksi verenpaineet eivät pysy? Miksi kuume on niin korkea? Miksi lapsi vain nukkuu?

Ja pian lääkärit epäilevät sitä samaa mitä sinäkin. Voisiko se olla keuhkokuume, vaikka CRP on matala? Keuhkokuva vahvistaa pelkosi oikeaksi, sitähän se oli. Seuraavassa hetkessä pakkaat kotona tavaroita miettien, kauanko yliopistollisessa sairaalassa menee. Sinä olet jo matkalla sinne ambulanssissa, minun tehtäväni on miettiä käytännön asioita ja pakata tavaroita. Ei ole aikaa itkeä eikä panikoitua. On vain pakko miettiä tarkkaan mitä seuraavaksi.

Sitten olemme taas sillä hiljaisella osastolla. Siellä missä käsidesiä kuluu ja missä vanhemmat eivät saa yöpyä. Ja sitten vain odotellaan. Piinaavia minuutteja, tunteja ja päiviä. Odotetaan, että vointisi kohenee ja sinä heräisit.

Ja ne pelot ovat liian tuttuja. Kuoletko sinä? Vammaudutko sinä lisää? Kadotatko juuri opittuja taitoja? Kauanko sinä voit nukkua? Enkä osaa edes itkeä. Olen niin turta ja niin väsynyt. Eikö tämä pitänyt olla taaksen jäänyttä elämää?

Ja kun viimein heräät ja puhut minulle jotakin, olen onnellinen. Mutta en silti voi ymmärtää kuinka kauan tässä vielä menee että saan sinut kotiin. Olisiko nyt aika itkeä?

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

One response to “Olisiko nyt aika itkeä?

  1. Heidi

    Meidän kohdalla tämä päättyi kuolemaan. Voi miten olisinkaan halunnut elää erityislapsiarkea vaikeasti vammautuneen poikani kanssa!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s