Mitäs sitten, jos lapsi syntyykin kumpikin käsi huolta täynnä, eikä toivoa tulevaisuuden suhteen anneta?

Kirjoittajana Leijonaemo

Sanotaan, että kun vauva syntyy, kantaa hän toisessa kädessään toivoa ja toisessa huolta. Huoli vauvan hyvinvoinnista on tuoreelle äidille uusi ja voimakas tunne, mutta vauvan toisessa kädessä kantama toivo pitää yllä tasapainoa. Viaton pieni ihmisentaimi, jonka tulevaisuus on toivoa täynnä. Kaikki on mahdollista.

Mitäs sitten, jos lapsi syntyykin kumpikin käsi huolta täynnä, eikä toivoa tulevaisuuden suhteen anneta? Tulee vastaan tilanne, johon en ole yhtään osannut valmistautua. Mikään mitä aiemmin olen kokenut, ei ole valmentanut minua tätä varten, eikä kukaan kysy olenko valmis. Tavallista vauva-arkea varten olen toki suunnitellut kaiken valmiiksi. Kotiinlähtövaatteet odottavat viikattuina laukussani ja vauvaoppaista opetellut vinkit kirkkaina mielessä. Käyttämättömät vaunut ja turvakaukalo kiiltelevät uutuuttaan eteisessä ja pinnasängyssä olevat lakanat on pesty ja silitetty. Vain vauva puuttuu.

Aluksi tulee shokkivaihe ja kaikki tuntuu painajaiselta, hyvin epätodelliselta. Ulkona paistaa aurinko, mutta en pysty tuntemaan sen lämpöä. Äänet kuulostavat kaikuvilta ja järki ei juokse normaalisti. Itken niin paljon, että aamulla peiliin katsoessa en tunnista itseäni. Ruokahalu on poissa ja joudun pakottamaan itseni syömään ja juomaan säännöllisin väliajoin. Aika tekee kuitenkin tehtävänsä, shokkivaihe väistyy ja todellisuus iskee tajuntaani hiljalleen.

Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen istun  lapsivuodeajan teho-osaston vanhempienhuoneessa ja odotan kaiuttimesta kuuluvaa ääntä, joka kertoo milloin pääsen lukitun oven taakse katsomaan hetkeksi täydellistä pientä ihmettäni. Sitä minun omaa vauvaani. Vauvallani on kymmenen sormea ja kymmenen varvasta ja elämänhalu vailla vertaa. Lääkärit eivät anna turhaa toivoa tulevasta ja asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Yritän lapsenomaisesti uskoa parempaan huomiseen ja sysään todellisuutta kauemmaksi, koska se sattuu liikaa. Tulee huonoja uutisia, jotka vaihtuvat vielä huonompiin uutisiin, puhutaan menehtymisestä ja tehohoidon lopettamisesta. Tulee myös hyviä uutisia. Viisaat lääkärit ja hoitajat ovat keksineet uusia hoitokeinoja. Kokeillaan uusia laitteita, etsitään lisätietoa ulkomailta ja kirjallisuudesta, otetaan riskejä hoitovalintojen suhteen, koska turvallisia vaihtoehtoja ei ole. Eletään puun ja kuoren välissä. Yliopiston tutkijatkin otetaan mukaan asioiden selvittelyyn ja vaikka mitään ei tunnu selviävän ja mikään ei kunnolla tunnu auttavan, niin edistystä hiljalleen tapahtuu.

Aika kuluu, vierustoverit teho-osastolla vaihtuvat moneen kertaan ja tarinamme etenee. Pieni rakas vauvani alkaa toipumaan. Olen jo ehtinyt tottua tehohoidon todellisuuteen ja luopunut  unelmastani saada vauvani terveenä kotiin. Osaan silti olla äärettömän kiitollinen siitä, että parhaimmassakin tapauksessa vauvastani tulee elinsiirtolapsi. Opettelen hoitamaan vauvaani sillä tavalla kun hänen terveydentilansa sitä vaatii ja samalla yritän olla myös äiti. Joinain päivinä olen niin väsynyt, että näen vauvani muuttuvan kasvoiltaan harmaaksi ja tällöin kokeneet hoitajat osaavat ohjata minua kotiin lepäämään. Tutustun toisiin perheisiin ja huomaan, että jokaisella on oma tarinansa. Tutustun toisiin vanhempiin, joita en koskaan unohda ja tunnen voimakasta yhteenkuuluvuudentunnetta näiden lähes tuntemattomien ihmisten kanssa. Koskaan aiemmin en ole pysähtynyt ajattelemaan, kuinka kovia ja raskaita asioita lastensairaalassa koetaan. Alan tottua sairaalaan, rakennan rutiinit, jotka toistuvat päivästä toiseen ja opettelen elämään hetkessä. Koskaan en pysty ajattelemaan sitä miltä oikeasti tuntuu jättää vastasyntynyt vauva osastolle ja lähteä itse kotiin, koska tämäkin kuuluu niihin tunteisiin, jotka on sysättävä taka-alalle, että selviäisin. Opin iloitsemaan joka ikisestä pikkuriikkisestä edistysaskeleesta ja huomaan, että jokainen edistysaskel vaatii myös takapakkeja. Mieleni on täynnä kysymyksiä ja huolta, mutta koska pelkään vastauksia, en koskaan uskalla näitä kysymyksiäni esittää. Väsymys painaa silmäluomia, mutta äidinrakkaus toimii ja väsymyksenkin pystyn työntämään taka-alalle.

Jossain vaiheessa huomaan, että vuodenaika on vaihtunut ja raskauskilot ovat tipotiessään. Myös vauva on päässyt kotiutumaan. Vauvanhoito on työlästä ja tarkkuutta vaativaa puuhaa. Arki kotona on työntäyteistä. Lääkelista on loputon ja kotimme alkaa muistuttaa sairaalaa. Muskariin osallistuminen vaatii yöunien uhraamisen maitojen letkutukselle, jottei vauva oksenna muskarissa. Kannan mukanani lääkearsenaalia, kaarimaljoja ja kylmälaukkua ja suunnittelen taskulaskimen kanssa uusia letkutusaikatauluja. Istun vähäiset vapaa-ajat tietokoneella ja tutkin englanninkielistä materiaalia sepsiksestä, letkuruokinnasta ja siitä vieroittamisesta. Joskus mietin, minkälaista olisi jos vauva olisikin terve. Miten helppoa olisi, jos vauva söisi itse, eikä oksentelisi. Osaisinkohan imettää. Olisikohan semmosta vauvaa helppo kylvettää, jolla ei olisi letkuja ja katetreja.

Sitten onkin se päivä. Se päivä, kun lapsi syö lautasensa tyhjäksi, itse. Se päivä, kun lääkäri kertoo, että on aika ottaa pois katetri/nappi/letku. Se päivä, kun kontrollikäyntejä voidaan harventaa. Jokainen edistysaskel tuo mukanaan suuresti iloa, mutta jokaisen edistysaskeleen mukana purkautuu myös kyyneleitä, huolta ja väsymystä. Onnea varjostaa tunnekomero, jonka olen tupaten täyteen tunkenut niitä tunteita, joille ei ole ollut aiemmin tilaa. Jossain vaiheessa tulee myös se päivä, kun on aika purkaa ja jäsentää tämä tunnekomero. On taas opeteltava uusia asioita. Päästettävä irti pelosta, siitä lamaannuttavasta kaiken ilon syövästä pelosta. Sen huomaan, että takaisin ei ole paluuta. Kaiken kokemani jälkeen joudun ottamaan koko elämässäni uuden suunnan. Suunnistan katseeni varovasti kohti tulevaa ja opettelen luottamaan tulevaisuuteen. Opettelen uudestaan myös tunteiden sallimista ja niiden läpielämistä siinä hetkessä kun ne tulevat. Tunnekomeroa en tällä hetkellä enää arkipäivästä selviämiseen tarvitse. Tämä vaihe on yksi vaikeimmista, enkä pysty tähän yksin. Tarvitsen keskusteluapua, vertaistukea ja paljon aikaa. Tämän vaiheen jälkeen seison jälleen omilla jaloillani tässä hetkessä ja tunnen kuinka lapseni mukanaan tuoma huoli ja toivo ovat tasapainossa.

 

 

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): Leijonaemo

2 responses to “Mitäs sitten, jos lapsi syntyykin kumpikin käsi huolta täynnä, eikä toivoa tulevaisuuden suhteen anneta?

  1. Teija Jokivirta

    Olet ihana rakastava äiti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s