Aihearkisto: Emma

Ihminen itse on vastuussa itsestään

Kirjoittaja: Emma Koivisto

Media on pullollaan laihdutuspillereitä ja kaikkea muuta nopeaa keinoa pudottaa painoa. Omasta kokemuksesta voin sanoa, ettei oikotietä ole. Liikkuminen ja ravitsemus on elämäntapa, siihen voi oppia kun aloittaa esimerkiksi ammattilaisen avustuksella. Minä olen aina vierastanut sanaa laihdutuskuuri. Laihduttaminen on helppoa; syö vähemmän, liiku enemmän. Kaikki tietävät varmasti miten laihdutetaan, kaikki tietävät riskit, mitä ylipainosta voi tulla. Laihdutuskuuri sanana kertoo, että se on kuuri, se alkaa ja loppuu. Kuurin jälkeen voi palata aikaisempaan, jonka jälkeen kilot tulevat takaisin ja monesti vielä korkojen kera.

Suomessa väestö ikääntyy, terveydenhuollon kulut kasvavat. Ylipainoisia ihmisiä on kokoajan enemmän. Miten saisimme ihmiset liikkeelle ja syömään terveellisemmin ja ennen kaikkea säännöllisesti. Ikäihmisille on tärkeää huolehtia lihaskunnosta, jos sitä ei ole milloinkaan tehnyt on vaikea aloittaa aktiivista liikkumista eläkeiässä. Liikuntakyvyn ylläpito on erittäin tärkeää jos meinaa asua ja pärjätä kotona mahdollisimman pitkään. Miksi et aloittaisi jo ennen eläkeikää?

Miten saisimme ihmisten ymmärtämään, että terveys ja hyvinvointi ovat jokaisen omalla vastuulla. Itse olen sairaanhoitajaksi juuri valmistunut ja ihmetyttää varsinkin terveydenhuollon henkilökunnan huono kunto. Hoitajien työ on fyysistä ja eläkeikää nostetaan, eikö olisi hienoa kun hoitajista ja muidenkin ammattikuntien edustajista olisi jotain vielä jäljellä kun se kauan odotettu eläkeikä koittaa? Eikö olisi hienoa tuntea olonsa terveeksi ja hyvinvoivaksi kun kauan odotettu ”vapaa-aika” on ajankohtaista? Elämä on lahja, miksi pilaamme oman hyvinvointimme tietoisesti?

Olen itse äiti ja laittanut lapset oikeastaan aina etusijalle elämässäni. Onneksi muutama vuosi sitten sisäistin mikä merkitys äidin elämässä on sanonta lentokoneessa: ”laita ensin itsellesi happimaski ja sen jälkeen lapsellesi”. Auta ja huolehdi ensin itsestäsi jonka jälkeen pystyt paremmin huolehtimaan lapsistasi. Niin yksinkertaista 🙂

Miksi into loppuu ensimmäisen kuukauden jälkeen, millä motivaatio saataisiin säilymään pidempään, miten liikkumisesta saataisiin elämäntapa? Miten terveellisestä ravinnosta saataisiin kaikille arkipäivää?

Ehdotukseni ovat esimerkiksi: laittakaa kalenteriin ylös liikuntapäivät, varsinkin jos liikkumaan lähteminen on aluksi pakkopullaa. Syökää terveellistä hyvää ruokaa riittävän usein ja säännöllisesti, mikä tarkoittaa 5-6 kertaa vuorokaudessa ja juokaa vettä! Omasta terveydestä ja hyvinvoinnista huolehtiminen ei todellakaan ole vaikeaa.

Nyt osa miettii, no entäs ne herkut ja muut? Eivät herkut ole pahasta, voisi olla vaikka kerran viikossa herkkupäivä, niin kuin lapsilla. Miksi aikuiset eivät tee niin kuin opettavat lapsille? Aikuisten tehtävä on näyttää esimerkkiä, toimia elämisen mallina.

Emma Koivisto, sairaanhoitaja, hyvinvointivalmentaja, kuntosali – ja kahvakuulaohjaaja, personal trainer

9 kommenttia

Kategoria(t): Emma

Syntymäpäiväonnittelut ikuiseen kesämaahan

Kirjoittaja: Emma Koivisto

Perheessämme juhlistetaan lasten syntymäpäiviä viidesti vuodessa. Kaikkien lasten syntymäpäivät ovat yhtä tärkeitä, vaikka yksi lapsista onkin kuollut. Meidän lapsemme ovat iältään kolmesta yhteentoista vuoteen. Tämä vuosi alkoi 4-vuotiaan synttäreillä, joita juhlistettiin aika isossakin porukassa. Neiti oli tosi innoissaan prinsessasynttäreistään. Seuraavana on vuorossa kuolleen poikamme syntymäpäivä – hän täyttäisi seitsemän tänä vuonna. Olemme juhlistaneet hänen syntymäpäiväänsä jo neljä kertaa ilman pojan läsnäoloa, tänä vuonna tulee viides kerta. Pojan eläessä juhlimme hänen ensimmäistä syntymäpäiväänsä Helsingin lastenklinikalla. Poika oli eristyksissä ja läsnä olivat minä ja hoitajat, kotona ajattelimme juhlistaa päivää myöhemmin. Poika joutuikin juhlia edeltävänä päivänä lastenklinikalle, joten hän ei ollut läsnä omissa juhlissaan kotona. Kaksivuotissyntymäpäivää juhlistettiin Imatralla sopeutumisvalmennuskurssilla, jolloin ajattelimme taas juhlistaa syntymäpäivää myöhemmin. Valitettavasti lopputulos oli taas sama kuin edellisenä vuonna. Kolmatta syntymäpäivää poika ei nähnyt.

Sisarukset tahtoivat juhlistaa pojan 3-vuotissyntymäpäivää samalla tavalla kuin heidänkin syntymäpäiviään vietetään. Teimme kakun, kutsuimme pojan kummit ja isovanhemmat sekä meidän sisaruksemme perheineen. Syntymäpäivän koittaessa paikalla olivat meidän oma perheemme sekä pojan isän vanhemmat. Tämä oli surullista varsinkin pojan sisaruksille, jotka odottivat paljon vieraita.

On surullista huomata miten kuolleen lapsen ”olemassaolo” unohdetaan. Hän on kuollut, mutta on silti meidän perheemme elämässä edelleen mukana. Jos ei enää joka hetki niin ainakin päivittäin. Hän on edelleen meidän lapsemme, vaikka onkin kuollut. Tuntuu ettei kukaan tunnu muistavan, että poika kuuluu tavallaan edelleen meidän perheeseemme.

Äidillä on vuodessa kolme päivää, jolloin on lupa olla kuolleen lapsen äiti. Ne kolme päivää ovat syntymäpäivä, kuolinpäivä ja äitienpäivä. Muulloin pitäisi olla unohtanut eikä ainakaan saa puhua tai näyttää, että muistaa edelleen. Minä äitinä tahdon muistaa. Minä tahdon, että perheemme kaksi lasta, jotka ovat syntyneet pojan kuoleman jälkeen oppivat ”tuntemaan” veljensä. He puhuvatkin veljestään, heillä on veli ja veli on kaveri. Isommat sisarukset, jotka ovat olleet 5- ja 6-vuotiaita pikkuveljen kuollessa, puhuvat edelleen ja muistelevat pikkuveljen elämää.

Olen surullinen siitä, että läheisillä ihmisillä on vaikeaa kohdata meidän suruamme. Ei se tartu. Välillä olisi toivottavaa huomioida myös se kuollut lapsi ja myös kertoa siitä, että muistaa ja ajattelee. Viime kesänä vietimme samaan aikaan kaikkien viiden lapsen syntymäpäiviä. Isosisko teki kakun, jossa luki kaikkien lasten nimet, mutta kukaan ei ainakaan ääneen sanonut mitään kuolleesta lapsesta. Luulen ja toivon, että kummit ja läheiset muistavat myös sen pienen pojan, joka on kuollut. Siitä on vaan vaikea puhua, ei ehkä haluta pahoittaa meidän mieltämme tai tehdä meidän oloamme kurjaksi mainitsemalla asiasta. Meistä ainakin tuntuisi hyvältä jos joskus kerrotaan, että olen muuten ajatellut poikaasi, olen vienyt tänne muualle haudattujen paikalle kynttilän, olen sytyttänyt kotona kynttilän. Sain viime vuonna pojan kuolinpäivänä tekstiviestin ystävältä, viestissä oli ainoastaan sydän. Se on ollut ehkä vuosien saatossa yksi parhaista viesteistä, jonka olen saanut. Sydämen lähettäminen juuri oikealla hetkellä, toi tunteen, että hän muisti mikä päivä oli ja olimme hänen ajatuksissaan.

Sisaruksille tämä on normaalia, he ovat ihmetelleet: ”Eikö kaikilta olekaan kuollut sisko tai veli?” Se voi ehkä joskus olla aikuisista pelottavaa, mutta mielestäni aikuisten pitäisi ottaa mallia lasten ajattelutavasta. Ei lapsen kuolemasta puhuminen ole tabu, ei saa olla. Tiedän, etteivät äiti ja isä unohda kuollutta lastaan koskaan.

Olen joka tapauksessa kiitollinen kaikille läheisille, jotka ovat tätä surua kanssamme läpi käyneet, jokainen itselle sopivimmalla tavalla.
Ihanan kaunista syntymäpäivää rakkaalle pojalleni sinne ikuiseen kesämaahan!

Kuva

2 kommenttia

Kategoria(t): Emma

Kuka minä olen?

Kirjoittaja: Emma Koivisto

Olen Emma, suurperheen äiti, kahden erityislapsen äiti, yhden kuolleen lapsen äiti, vaimo, opiskelija, kirkkovaltuuston puheenjohtaja, vapaaehtoistyöntekijä ja paljon muuta.

Minulla on paljon nimikkeitä, joiksi minua voisi kutsua. Olen iloinen, että olen viimeisen kahden vuoden aikana löytänyt itsestäni Emman – sen saman henkilön, joka olin ennen lapsia, jopa ennen naimisiin menoa. Olen totta kai aikuistunut ja kasvanut ihmisenä, mutta sisällä on edelleen se sama Emma, joka olen aina ollutkin. Vuosia se Emma oli kadoksissa, kun kaiken energiani annoin lapsille, elin lapsille, lapsiani varten. Lapseni kuoleman jälkeen 4,5v sitten elämäni romahti, minä olin henkisesti kuollut, minusta ei ollut iloa kenellekään, minä hengitin ulos ja sisään, muuhun ei ollut voimia. En osannut olla edes se äiti, joka olin ollut monta vuotta. Lapsen kuoleman jälkeen olisin vain nukkunut päivät ja yöt. Olin väsynyt fyysisesti ja henkisesti. Tärkeää oli antaa aikaa levolle, ei ollut mikään kiire surra surua pois. Onneksi sain apua omien tunteideni käsittelyyn. Kun on joku ulkopuolinen, joka kuuntelee ja kommentoi, osaa paremmin laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin, osaa peilata sitä omaa oloaan toisesta ihmisestä. Minulla meni monta vuotta itseni kokoamisessa siksi Emmaksi, joka olen ollut, joka halusin taas olla. Tällä hetkellä voin jopa sanoa olevani täysi kokonaisuus, vaikka kuollut lapseni vei minusta osan kuollessaan. Se osa on täyttynyt kauniilla kaipauksella ja rakkaudella, jopa eräänlaisella ”positiivisella” surulla, jolla muistelen päivittäin kuollutta lastani.

Aloitin itseni etsimisen vuonna 2012 kesällä pääsykokeissa, joissa pyydettiin jatkamaan lausetta: ”Minä olen…” Jatkoin lausetta sanalla äiti, jonka jälkeen henkisesti luhistuin. Mieleeni nousi kysymys: ”Enkö ole enää mitään muuta kuin äiti? Mihin minä itse olen vuosien saatossa kadonnut?” Syksyllä pääsin aloittamaan kauan haaveilemani sairaanhoitajaopinnot, mikä auttoi itseni löytämisessä paljon. Sain onnistumisen kokemuksia, pääsin tenteistä ensimmäisellä kerralla läpi, jopa ihan hyvin arvosanoin. Osasin tehdä kirjalliset tehtävät ajoissa, jopa reilusti etukäteen palauttaen. Minä osaan, minä onnistun, minä olen. Kyllä tuntui hyvältä, vaikka tuntuikin, että äidin rooli oli vaihtunut opiskelijan rooliin. Jatkoin kuitenkin pohtimista: ”Mitä muuta minä olen?”

1.1.2013 tein uuden vuoden lupauksen: Päätin olla syömättä herkkuja pääsiäiseen asti. Minulle tämä oli suuri lupaus, olin tottunut juomaan päivittäin limsaa ja syömään karkkia ja pullaa. Kun päätin asian julkisesti, en voinut perääntyä, mikä helpotti lupauksessa pysymistä. Paino oli päässyt vuosien saatossa nousemaan kolminumeroiseksi. Nyt oli pakko tehdä asialle jotain ennen kuin ylipaino alkaisi vaikuttaa omaan terveyteeni. Olin opiskelemassa sairaanhoitajaksi, joka antaa ohjausta asiakkaille terveimmistä elämäntavoista yms. Miten voisin ohjata muita, jos en pysty pitämään edes itsestäni huolta? Olin alkuvuodesta niin ahkera, että ostin vuosikortin paikalliselle kuntosalille. Laskin, että kuukaudessa pitää käydä 6 kertaa salilla tai jumpilla, että jäsenyyden ostaminen on kannattavaa, joten aloitin tosissani elämäntaparemontin. Päätavoitteena oli saada painoa tippumaan. Siinä sivussa huomasin alkavani voida paremmin, olevani energisempi, opiskelu alkoi sujua paremmin, pystyin keskittymään helpommin tunneilla. Mikä tärkeintä, huomasin olevani parempi äiti lapsilleni, nauttivani elämästäni pitkän ajan jälkeen.

Kesällä painoa oli tippunut liki 20 kiloa ja huomasin, että vaatteet eivät kiristäneet enää. Päätin, että herkuttomuus jatkuu seuraavaan etappiin eli juhannukseen asti. Töitä oli paljon koko kesälle, mikä vähän sekoitti ruokatottumuksiani, mutta onneksi liikunta oli jäänyt arkeeni niin hyvin kiinni, että oli pakko päästä liikkumaan useita kertoja viikossa. Elokuussa 2013 tein elämäni parhaan ratkaisun: palkkasin itselleni personal trainerin, joka laati minulle ruokavalion ja saliohjelman. Hänelle olin tilivelvollinen painostani joka viikko, maksoin tästä lystistä paljon. Mutta nautin elämästäni, sitä ei voi rahalla mitata. Olin löytänyt melkein kokonaan sen Emman, joka on ollut piilossa vuosia. PT:n avustuksella sain painoni tippumaan lisää ja elämästäni elämisen arvoista. Opiskelu sujui mallikkaasti, lapset voivat hyvin ja itselläni on energiaa kuin pienessä kylässä.

Tällä hetkellä voin ensisijaisesti sanoa olevani Emma, joka on normaalipainoinen, suuren työn oman hyvinvointinsa eteen tehnyt onnellinen ihminen. Liikunta ja terveelliset elämäntavat ovat arkeani. Jouluna olisi tarkoitus valmistua sairaanhoitajaksi, ennätysajassa. Vaikka on paljon elämässä kaikkea menoa ja kiirettä – ne kuuluisat ruuhka-ajat – koen löytäneeni oman itseni. Minua kuvaa edelleen ihan liian monta adjektiivia. Jokaisesta asiasta ja projektista, joissa olen mukana, saan kuitenkin paljon energiaa. Olen oppinut olemaan joka hetki läsnä, elän hetken kerrallaan, eilistä ei voi muuttaa, huomisesta ei tiedä. Tärkeänä itse pidän elämässäni omaa aikaa: sitä vaan pitää ottaa itsellensä arjen keskeltä, tehdä itsellensä tärkeitä ja mieleisiä asioita, vaikka vain tunti viikossa. Tällön jaksaa paremmin lapsia ja arkea. Paras elämänohje, jonka olen saanut ystävältä pojan kuoleman jälkeen: ”Minulla on vain yksi elämä, joten elän sen myös niin!”

3 kommenttia

Kategoria(t): Emma

Kesämaan poika, Olavi

Kirjoittaja: Emma Koivisto

Neljä vuotta sitten perheemme esikoinen oli eskarissa ja toinen niin sanotussa viskarissa Forssassa. Kolmas lapsemme oli Helsingin lastenklinikalla, oli ollut jo yhden vuoden ja 10 kuukauden aikana yli 400 vuorokautta. Minä ajoin päivittäin Forssasta Helsinkiin ja mies pyöritti omaa yritystään Forssassa.

Neljä vuotta sitten kirosin Helsingin lastenklinikan alimpaan maanrakoon: poikani Olavi oli saanut omalta osastoltaan vesirokkotartunnan, joka oli todella vaarallinen sairaus kahden maksansiirron käyneelle vähän yli 2-vuotiaalle pienelle pojalle, jonka vastustuskyky oli kateissa. Ilman vesirokkoa olisimme elinsiirtolistalla odottamassa sitä puhelinsoittoa, joka kertoisi, että uusi ja sopiva maksa olisi Olaville löytynyt. Nyt odotimme vain, että Olavi jaksaisi jälleen taistella itsensä elävien kirjoihin.

Olavi taisteli, mutta vointi oli todella huono. Vastustuskyky oli täysin nollassa eikä elinsiirtolistalle voida laittaa, jos ei ole vastustuskykyä. Lokakuun neljästoista vuonna 2009 koitti, tuolloin oli kulunut reilu vuosi edellisestä maksansiirrosta. Olavi oli oksentanut yöllä reilusti verta ja vointi oli sen mukainen. Minä lähdin kotoa ajamaan kohti Helsinkiä heti, kun sain vietyä isommat lapset päiväkotiin. Koko matkan ajoin aavistaen jonkin olevan vialla. Lastenklinikalle saavuin oli noin kahdeksalta ja Olavi oli aika kalpea, mutta jaksoi hymyillä. Jossain vaiheessa aamulla lääkärit tulivat kertomaan, että Olavi menee leikkaukseen, jossa katsottaisiin mistä verta vuotaa. Olavi ei kuulemma välttämättä selviäisi leikkauksesta. Soitin nopeasti miehelle töihin, että nyt tänne jos tahdot nähdä Olavin vielä elossa. Mies ajoi Forssasta reilusti alle tunnissa ja ehti nähdä pojan ennen leikkaussaliin viemistä. Hyvästelimme Olavin ja kerroimme rakastavamme häntä aina.

Leikkaussalista Olavi selvisi teho-osastolle. Lääkäri tuli Olavin omalle osastolle meille kertomaan, että saattohoito aloitetaan, mitään ei pystytä enää tekemään Olavin pelastamiseksi. Se oli elämäni yksi kamalimmista hetkistä. Tehon ulkopuolella odotimme yli tunnin. Meille sanottiin, ettemme pääsisi katsomaan Olavia, koska juuri silloin ei ollut vierailuaika. Olin itse ihan varma, etten Olavia elossa enää näe. Onneksi kuitenkin poikamme sinnitteli ja pääsimme teholle katsomaan häntä. Olavin omahoitajakin tuli katsomaan ja itkemään kanssamme. Silloin puhuimme hänen kanssaaan, pääsisikö Olavi omalle osastolle saattohoitoon, koska tahtoisimme olla läsnä, kun poikamme kuolee. Pienen väännön jälkeen pyyntöömme onneksi suostuttiin ja Olavi pääsi omalle osastolle omaan huoneeseen, tuttuun ympäristöön saattohoitoon.

Illan aikana olimme miehen kanssa koko ajan Olavin vierellä ja hän sai olla vuorotellen jommankumman sylissä. Yöllä nukuimme osastolla vuorotellen. Jos lähtö tulisi, niin ainakin olisimme lähellä.

Seuraava aamu, 15.10. valkeni aurinkoisena ja kauniina – juuri sellaisena, jolloin kenelläkään ei pitäisi olla mitään huolia ja murheita. Meillä oli suuri hätä, meidän olisi päästettävä poikamme lähtemään luotamme. Aamupäivällä Olavin hengitys kävi koko ajan raskaammaksi, hän nukkui. Lähes kaikki osaston työntekijät kävivät hyvästelemässä Olavin ja onneksi omatkin hoitajat olivat vuorossa silloin. En voi milloinkaan kiittää heitä tarpeeksi poikamme hyvästä hoidosta. Olavi oli sylissäni koko ajan ja tunsin vatsassani olevan pikkusisaruksen ensimmäisen kerran potkaisevan, ehkä pikkusisarus tahtoi toivottaa veljelleen hyvää matkaa. Kun omat paikkani olivat jo ihan puuduksissa, suostuin siirtämään Olavin isänsä syliin, jolloin hän aukaisi silmänsä ja antoi pienen hymyn. Meni muutama minuutti ja Olavi nukkui ikiuneen isän syliin. Samaan paikkaan johon hänet laitettiin heti syntymänsä jälkeen – siitä oli turvallista lähteä.

Tänään perheemme elää aika normaalia elämää – mikä on normaalia? Meidän perheemme normaalia elämää. Meillä on viisi lasta, yksi on ikuisessa kesämaassa. Me puhumme pojasta, hän katsoo meitä olohuoneen seinällä. Pienet sisarukset puhuvat isoveljestä ja näyttävät sormella ylöspäin. Näin vuosipäivän kynnyksellä voin sanoa, ettemme ole päässeet pojan kuolemasta yli vaan olemme oppineet elämään kuolleen pojan vanhempina. Osaamme olla onnellisia, mutta myös suru ja ikävä kuuluvat arkeemme. Ehkä tänä päivänä jo harvemmin kuin vuosi sitten. Ehkä ajan myötä ikävä helpottaa, mutta unohtaa en voi koskaan.

9 kommenttia

Kategoria(t): Emma