Aihearkisto: Heidi

Koska olen sen arvoinen

Kirjoittaja: Heidi Tujunen

Se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta eräänä marraskuisena päivänä vuonna 2013. Viimeiset 11 vuotta olin turruttanut kipuni suklaalla, juhlinut ilonhetkiä sipseillä ja haudannut suruni karkkipussiin. Tuona päivänä, ahmittuani kokonaisen suklaalevyn kuin pienen leipäpalan, totesin yllätyksekseni, että nyt saa riittää. “En halua olla enää hetkeäkään tämä sairaalloisen ylipainoinen neljän lapsen äiti, joka ei jaksa leikkiä pienten kaksostensa kanssa, ei pelata jalkapalloa esikoispoikansa kanssa, eikä käydä taluttamassa koiraa tyttärensä kanssa ilman puuskuttelua. En halua olla enää jatkuvasti sairaana, enkä ennen kaikkea halua sairastua johonkin pitkäaikaissairauteen, joka voisi pahimmillaan viedä henkeni. Olenhan kuitenkin leijonaemo ja lapseni tarvitsevat minua nyt ja tulevaisuudessa.”

Moni sanoo, että elämäntapamuutoksessa motiivi täytyy lähteä itsestä. Täytyy haluta itselle hyvää. Minulla se lähti itsestä, mutta usein matkan varrella unohdin itseni, sillä sairastan toistuvaa syvää masennusta. Koko muutosprojektin ajan taistelin usein niiden tunteiden kanssa, jotka huusivat minulle, että en ole muutoksen arvoinen, minun ei kuulu tuntea hyvää oloa, eikä olla onnellinen. Se, miksi pysyin päätöksessäni, johtui paljon mahtavasta personal traineristani, jonka otin alkutaipaleelle tuekseni. Koska olen aina ollut tunnollinen, kiltin tytön syndroomasta kärsivä nainen, minulle oli hyvin luontevaa olla tilivelvollinen valmentajalleni. En halunnut epäonnistua, sillä en olisi kestänyt hänen pettymistään minuun.

Hiljalleen kuukausien mentyä eteenpäin ja painon pudotessa tasaisen varmasti, aloin tuntea, kuinka hyvältä tuntuu voida kävellä hengästymättä. Kuinka ihanalta tuntuikaan, kun vanhat vaatteet eivät enää tiukanneetkaan joka paikasta, vaan alkoivat jopa roikkua päällä. Miltä tuntuikaan seistä pihalla ilman, että tulee jo pian tarve päästä istumaan hetkeksi. Kykenin lapioimaan pihalla multaa siinä missä miehenikin. Ja kun ensimmäisen kerran pystyinkin polkemaan kotitiemme valtavat mäet kokonaan alhaalta ylös, oli olo kuin olympiavoittajalla!

Aina ei tie ole ollut kuitenkaan helppo. Kun erityislapsemme alkoi saada outoja pelottavia kohtauksia, kun vanhin tyttäremme alkoi oireilla psyykkisesti tai kun rahahuolet painoivat niskassa, teki mieli aina palata vanhaan tuttuun tapaan ja turvautua suklaaseen. Kun sairastuin viisi kuukautta kestävään jatkuvaan infektioon, teki mieli heittää aamupuurot ikkunasta ulos ja paistaa pullia. Kun masennus sai itkemään aamusta iltaan, teki mieli olla syömättä kokonaan. Mutta en antanut periksi, sillä tiesin, että vanhat tutut tavat, niin turvallisilta kun ne tuntuivatkin, olivat niitä, jotka veivät oloni vieläkin huonommaksi. Onneksi minulla oli tukenani valmentaja, joka tsemppasi kovimmissa kuopissa. Lisäksi minulla on mahtava puoliso, joka kesti kiukkujani, kun en saanutkaan enää päivittäin kourakaupalla sokeria. Toisinaan tuli lipsahduksia, mutta opin olemaan armollinen itselleni ja ennen kaikkea opin, ettei pieni takapakki ole syy heittää hanskoja tiskiin vaan yrittää kahta kovemmin. Kaikkeen en voi vaikuttaa, en lasteni, en puolisoni, en omaan terveyteeni, mutta siihen voin, millaisessa fyysisessä kunnossa kaikkien sairauksien kanssa taistelen.

Elämäntapamuutos alkoi pikku hiljaa loppuvuodesta 2013. Personal trainerin otin tuekseni huhtikuun lopulla 2014. Tuosta huhtikuun päivästä kiloja on nyt karissut 23 ja vyötäröltä on lähtenyt 24cm. Peilistä katsoo vielä usein se sairaalloisen ylipainoinen neljän lapsen masentunut leijonaemo. Mutta heti, kun otan yhdenkin askeleen peilistä poispäin, tunnen, kuinka paljon kevyempi tuo askel nykyään on. Sillä ei ole niin väliä, miltä näytän, kaikkein tärkeintä on, kuinka paljon paremmin voin. Kuinka paljon enemmän jaksan touhuta lasteni kanssa, kuinka paljon enemmän nautin lumitöistä ja kuinka nykyisin nautinkaan liikkumisesta! Nyt en tarvitse enää valmentajaa tuekseni, enkä jatka uutta elämäntapaani ainoastaan perheeni vuoksi. Haluan voida hyvin jatkossakin. En vain äitinä tai erityislasten äitinä, vaan naisena, ihan vaan minuna. Koska olen sen arvoinen. Niin olet sinäkin.

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): Heidi

Kun Kela kyykyttää

Kirjoittaja: Heidi Tujunen

Saatuamme erityislapsemme jouduin olemaan niin pitkään kallionkielekkeellä esittäen vahvaa, että lopulta murruin ja sairastuin syvään masennukseen. Jouduin sairauslomalle ja sitten kuntoutustuelle.

Kuntoutustukea haettiin työeläkeyhtiöstä. Joka vuosi uuden sairauslomatodistuksen saatuani, toimitan sen sinne. Ensimmäisen kuntoutustukipäätöksen saatuani Kela, tuo byrokratian piste iin päällä, ystävällisesti lähestyi minua kirjeellä, jossa oli jopa hakulomake mukana. ”Nyt kun saat kuntoutustukea, olet myös oikeutettu eläkkeeseen, jota voit hakea tällä lomakkeella”. Kiltisti täytin lomakkeen ja sain myöntävän päätöksen, jonka myötä sain uuden kirjeen lomakkeen kera. ”Nyt kun saat eläkettä, olet oikeutettu myös lapsikorotukseen, jota voit hakea tällä lomakkeella”. Jälleen täytin lomakkeen, lähetin sen ja sain myönteisen päätöksen. Pian sain uuden kirjeen. ”Nyt kun olet eläkeläinen, on teidän kannaltanne parempi hakea eläkkeensaajan asumistukea yleisen asumistuen sijaan, jota puolisosi saa”. Voi, miten ystävällinen laitos Kela onkaan! Tämäkin tieto olisi minulta jäänyt saamatta ilman tätä kirjettä! Täytin hakemuksen, yleinen asumistuki lakkautettiin ja aloin saada eläkkeensaajan asumistukea.

Menee vuosi, sitten toinen. Kelalta tulee ukaasi: ”Tietojemme mukaan sinulla on ollut palkkatuloja eläkeaikanasi, oikeutesi eläkkeeseen lopetetaan, jollet toimita heti vuodesta 2013 lähtien kuukausittaisia palkkakuittejasi”. Olen ymmälläni. Olen joutunut irtisanoutumaan työstäni jo kaksi vuotta sitten masennuksen vuoksi. Voisinpa tehdäkin töitä, enkä elää tukien varassa tehden kirjaa joka kuukausi sosiaalitoimelle siitä, mihin olen tukemme käyttänyt! Tästä seuraa viestien vaihtoa Kelan kanssa. Sen näkymättömän tyypin kanssa, joka lähettelee kirjeitä ja vastailee nettipalvelun viesteihin.

Onkin kyse omaishoidontuesta. Toimin vammaisten tyttärieni omaishoitajana. Palkkio, jonka saan korvauksena vammaisten tyttärieni hoitamisesta, onkin este eläkkeen maksulle. Olen aivan ymmälläni. En mene käsi Raamatulla vannomaan, että olisin ilmoittanut omaishoidontuen palkkatuloksi hakemuksissa, sillä vasta viime viikkoina olen käsittänyt Kelan tulkitsevan sen palkaksi. Omaishoidontukea varten haetaan kuitenkin erillinen verokortti, ei palkkaverokortti, näin minua on verotoimistossa neuvottu. Jos hoidat alle 3-vuotiasta lastasi kotona, saat siltä ajalta kotihoidontukea. Tukea, jota ei katsota palkaksi. Jos hoidat vammaista lastasi, saat siitä omaishoidontukea. Tuki, joka katsotaankin palkaksi. Lomarahoja et siitä kuitenkaan saa, etkä palkallisia lomiakaan.

Olen ymmälläni ja kauhuissani. Mikäli Kela lähtee takaisinperinnän tielle, on kyse tuhansista euroista. En ole missään vaiheessa tahallani harhauttanut ketään, enkä pimittänyt tietoja. Toimeentulotukihakemuksessa on erikseen kohta, jossa ilmoitetaan omaishoidontuki. Kelan hakemuksissa näin ei ole. Kaikkein hulluinta tässä on se, että koska olemme pitkäaikaisia toimeentulotukiasiakkaita, olisin tuota eläkettä, lapsikorotusta ja suurempaa asumistukea vastaavan summan saanut joka tapauksessa sosiaalitoimesta toimeentulotukena, ellei Kela olisi ystävällisesti lähestynyt minua kirjeillään!

Nyt eläke, lapsikorotus ja eläkkeensaajan asumistuki on lakkautettu. Hain saman tien yleistä asumistukea. Kiltisti merkitsin takuuvarmasti omaishoidontuen palkkatuloksi. Enter ja lomake oli lähetetty. Vain saadakseni hetki sen jälkeen tietää, ettei omaishoidontukea katsotakaan tuloksi asumistukea laskettaessa! Ei, ei mennyt putkeen taaskaan!

2 kommenttia

Kategoria(t): Heidi

Miksei kukaan kertonut?

Kirjoittaja: Heidi Tujunen

Miksei kukaan kertonut tätä? Silloin, kun tuntikausia istuin sairaalassa vauvani vieressä, joka sairaalla pienellä kehollaan taisteli kuolemaa vastaan. Silloin, kun jouduin hänet peittelemään kuljetuskehtoon ja lähettämään vieraan hoitajan kanssa satojen kilometrien päähän toiseen sairaalaan. Silloin, kun kävelin olohuoneessa ympyrää tuijottaen puhelinta kädessäni ja odottaessani kirurgin soittoa. Silloin, kun päivät muuttuvat viikoiksi, viikot kuukausiksi, kun astelin sairaalan ovista sisälle, jotta voisin olla lapseni vierellä. Silloin, kun imin hänen henkitorvestaan limaa, jotta hän voisi taas hengittää. Silloin, kun kiinnitin hänen mahalaukkuavanteeseen letkun, jolla valutin hänelle maitoa. Silloin, kun kuiskasin hänelle, että ei tarvitse enää jaksaa, äiti pärjää kyllä. Silloin, kun hän osoitti voimansa, taistelukykynsä, ja jäi henkiin. Silloin, kun suuri ammottava aukkokin suulaessa suljettiin.

Miksei kukaan kertonut? Että tulee päivä, jolloin tuo pieni sairas vauvani on reipas 6-vuotias, joka aloittaa kaksossiskonsa kanssa esikoulun. Että siinä vaiheessa minun ei tarvitse enää pelätä hänen henkensä puolesta, mutta minun tarvitsee pelätä hänen sisimpänsä puolesta. Että jo ensimmäisenä päivänä hän saa kuulla olevansa ruma. Että hänen puhetapaansa pilkataan. Että hänelle nauretaan.

Ei sillä väliä, vaikkei kukaan kertonut. En olisi sitä koskaan uskonut. En uskonut siihen, miten julmia jo pienet lapset voivat olla. En siihen, että kaikkien sairauksien, leikkausten ja sairaalaelämän jälkeen lapseni tulee vielä kiusatuksi. Silloin, kun ei pitäisi olla enää mitään hätää.

Onneksi kukaan ei kertonut.

6 kommenttia

Kategoria(t): Heidi

Kuka auttaisi sisarusta?

Kirjoittaja: Heidi Tujunen

Astelen sisään tyttäreni sairaalahuoneeseen. Taas kerran, kahdettasadatta kertaa. Huoneessa minua odottaa pöydällä lappu: lukujärjestys, johon pitäisi merkitä, milloin äiti, isä ja isosisarukset tulevat tytön luo. Huokaan syvään. Tiedän, että pieni tyttöni on sairas ja tarvitsee minua. Mutta tiedän myös sen, että jätin juuri toisen vauvani nukkumaan päiväunia, pienen tyttäreni vieraan hoitajan hoiviin ja pienen poikani eteiseen seisomaan kysyen: ”Milloin äiti tulet takaisin?” Hekin kaikki tarvitsevat minua.

Kun lapsi sairastuu, oli hän sitten vastasyntynyt tai vanhempi, joutuu koko perhe kriisiin. Kun vanhemmat istuvat väsyneinä sairaalasängyn vieressä lastenosastolla, saatetaan heiltä kysyä: ”miten te voitte, miten jaksatte?” Heille saatetaan tarjota jopa keskusteluapua.

Entä sitten sisarukset? Ne, jotka tulevat metelöimään osaston leikkihuoneeseen? Ne, jotka eivät jaksaisi istua hiljaa paikoillaan sairaan siskonsa sairaalasängyn vieressä, vaan haluaisivat pomppia, mennä kahvioon juuri silloin kun äiti ottaa siskon syliin, ja kaiken lisäksi vielä tappelevatkin keskenään? Ne, jotka jäävät itkemään äidin ja isän perään, kun he taas kerran lähtevät sairaalalle. Kuka heidät huomaa? Kuka kysyy, miten he jaksavat? Kuka kysyy, miltä heistä tuntuu jäädä pois eskarista ja matkustaa monen sadan kilometrin päähän vain nähdäkseen, miten sairas sisko on? Kuka selittää, että ei haittaa, vaikka sairaala ahdistaakin, niin se ahdistaa aikuisiakin? Kuka kertoo, että sairaalassakin saa kiukuta, huutaa, itkeä, jos siltä tuntuu? Että se on ymmärrettävää, jopa toivottavaa.

Ei sellaista ”kukaa” tunnu olevan. Kun sisko tai veli sairastuu, on sisarusten osana olla huomaamaton, äänetön, kiltti, näkymätön lapsi. Tämän osan on moni sisarus omaksunut, aivan kuin se olisi sisäsyntyinen taito. Ja nämä näkymättömät lapset jäävät kovin yksin pelkoineen ja murheineen, sillä heidän ainut tavoitteensa on olla aiheuttamatta huolta ja murhetta vanhemmilleen siskon tai veljen sairastaessa.

Vanhemmillakin on vain rajallinen määrä voimia käytettävänä silloin, kun eletään vahvasti sairaala-arkea. Vaikka miten haluaisi muistaa huolehtia kaikista asioista, onnistuu sisarus helposti huijaamaan vanhemmat luulemaan, että kaikki on hyvin. Ei sellaisessa tilanteessa, jossa pelkää lapsensa hengen puolesta, osaa alkaa miettiä, onko lapsen sisaruksen ylikiltti käytös kenties oire jostain. Eikä tarvitsekaan osata.

Sen osaamisen tulisi tulla muualta, ammattilaisilta. Olisi löydyttävä se ”kuka”, joka ottaa sisaruksetkin vastaan sairaalan lastenosastolla. Joka tarjoaa heille viihdykettä, keskustelee heidän kanssaan, muistuttaa heille, että hekin ovat tärkeitä myös niiden valkotakkisten lääkäreiden ja vihreäasuisten hoitajien mielestä. Että myös heidän pelkonsa ja tunteensa ovat tärkeitä, ja että he saavat yhä olla surullisia, vihaisia ja kiukkuisia silloin, kun siltä tuntuu, vaikka sisko tai veli onkin sairas. Ehkä sillä tavoin sen sisaruksen ei tarvitsisi itse myöhemmin sairastua ja joutua itse sinne sairaalaan, joka häntä niin kovin ahdisti.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Heidi

Yhteiskunnan pohjasakkaako?

Kirjoittaja: Heidi Tujunen

Muutimme elokuussa. Koko meidän nelilapsinen perheemme yhden koiran, äidin ja isän voimin. Vuokrakotiin kaupungin laidalle. Uusien kalliiden talojen keskelle. Meidät vastaanottivat naapurit, jotka tervehtivät meitä alkuun iloisesti. Niin, aluksi. Pikku hiljaa iloisesti heiluvat kädet pienenivät vain vaivoin nähtäviksi heilautuksiksi, hymyt hyytyivät kohteliaiksi nyökkäyksi, pian katseet kääntyivät kokonaan pois. Miksi? Miltä me naapureiden silmissä mahdamme näyttää?

Kaksi terveeltä näyttävää työikäistä aikuista lojuu päivät pitkät kotona. Eivät selvästikään käy töissä. Siksi varmaan ovat vuokrallekin muuttaneet, ovatkohan sossun elättejä? Ajelevat likaisella tila-autollaan, jonka tuulilasi on rikki. Lapsia on monta, niinhän näillä yhteiskunnan eläteillä tuntuu aina olevan. Yksi lapsista yrittää tulla vieraitakin halaamaan, puhuu paljon, mutta puheesta ei meinaa saada mitään selvää. Lapset ovat kovaäänisiä. Koululainenkin kiukuttelee pihalla kovaan ääneen kuin pikkulapsi. Ei kai se ihmekään ole, kun vanhemmatkin ovat tuollaisia vätyksiä!

Eiväthän he voi tietää. Uudet naapurimme. Eiväthän he voi tietää, että jouduimme pakon edessä luopumaan rakkaasta omasta kodistamme. Että meilläkin oli vielä muutama vuosi sitten terveet lapset, vakituiset työpaikat, oma koti, terveyttä ja onnea. Eiväthän he voi tietää mitään siitä sairaalahelvetistä, jonka koimme. Tai lapsemme vajoamisesta masennuksen syöverihin. Eiväthän he voi tietää sitä, miten rikki me terveiltä vaikuttavat vanhemmat olemme. Eiväthän he voi tietää, että tuo iholle tunkeva, kovääninen, epäselvästi puhuva lapsi on jo monta kertaa voittanut kuoleman. Eivät he voi tietää, mistä kaikesta olemme selviytyneet ja millaista taistelua käymme joka ikinen päivä.

Toivoisin, että he kuitenkin tietäisivät, että mekin olemme edelleen tavallinen perhe. Ja meitä saa edelleen tervehtiä.

1 kommentti

Kategoria(t): Heidi

Gastrostooma, peg-nappi, mahalaukkuavanne, mitäh?

Kirjoittaija Heidi Tujunen

Nenämahaletku. Se oli selkeä juttu. Sen näin pienellä a-vauvallamme jo heti, kun häntä pääsin vastasyntyneiden teholle katsomaan. Se oli teipattu nenän alle. Leveä ruskea teippi niin kauniilla pienillä kasvoilla. Se oli ensimmäinen merkki minulle siitä, että lapseni on sairas. Mutta se oli myös samalla merkki siitä, että se on vain väliaikainen ratkaisu – joka tietysti tarkoitti ajatuksissani, että kaiken kaikkiaan syöminen alkaa ihan varmasti sujua pian suun kautta.

Ei se alkanut, ei. Jossain vaiheessa, Eevin ollessa hiukan alle 2-kuinen alettiin puhua mahalaukkuavanteesta. Uusi sana, mahalaukkuavanne. Ensimmäiseksi tuli mieleen pussi, joka roikkuu vatsasta vatsanpeitteiden ulkopuolella. Ei, ei siitä ole kyse, vaan pienestä napista, joka tulee vatsan päälle. Kuulostaa kätevältä. Nappi, jonka voi avata ja sulkea, kun alkaa letkuttamaan maitoa pienokaiselle. Nappi jää kätevästi vaatteiden päälle piiloonkin, se on mahtava juttu. Sen asentamiseksi on kuitenkin tehtävä taas uusi leikkaus, jälleen kerran pieni vauvani nukutetaan ja leikataan Helsingin Lastenklinikalla.

Mitä se sitten tarkoittaa, kun masussa on tuo ”taikanappi” tai niin kuin Eevin 6-vuotias isosisko selittää, ”Eevin vellisuu”? Nappi todellakin jää vaatteiden alle mukavasti piiloon. Eevi ei pääse sitä näpräämään, eikä kukaan ulkopuolinen edes huomaa, että Eevillä moinen taikanappi on. Se kuitenkin tarkoittaa sitä, että Eevillä on oltava aina yläruumis peitettynä, sillä pienet sormet eksyvät yllättävän nopeasti napin ympärille ja kiskaisevat napin irti. Sekin on meillä koettu, kun aamulla herätessä Iina-siskolla oli tutti kädessä ja Eevillä nappi! Äkkiä sitten vain testaamaan, vieläkö reikä on sen verran auki, että napin saa takaisin. Reikä kun kasvaa todella nopeasti niin umpeen, että edessä on taas leikkauskeikka Helsinkiin. Vielä toistaiseksi ollaan onneksi selvitty säikähdyksellä.

Maidon letkuttaminen on tullut tutuksi tänä kahden ja puolen vuoden aikana. Toinen tytöistä syö jogurttia ja juo mehua, Eevi istuu pöydän ääressä letkuinensa. Se on meidän arkeamme, eikä se enää juuri hetkauta. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei siitä olisi ylimääräistä hommaa ja muistamista. Aina, kun lähdemme kotoa hiukankin pidemmäksi aikaa, pitää muistaa ottaa mukaan letkusto, pumppu, ruiskut, pikkuletku, letkuruoka ja mahdollisesti vettäkin. Siellä sitten huoltoasemoilla ollaan kaikkine pumppuinemme herättämässä pitkiä katseita ja supattelua. Eevi nostaa jo hyvinkin reippaalla kädellä paidan leukaansa saakka ylös, jotta saa ruokansa, joten yksi jos toinen viereisen pöydän asiakas on joutunut näkemään tuon ”taikanapin”. Joillekin se selvästi tekee pahaa, jotkut eivät asiasta välitä, jotkut supisevat ja pikkulapset tulevat usein katsomaan sitä ihan viereenkin. Välillä sitä itsekin unohtaa, että ennen tyttöjen syntymää en ollut kuullut edes sanoja peg-nappi tai gastrostooma, ei kai moni muukaan ole! Nyt tiedän, että se on se ”vellisuu”, ei siinä sen kummempaa! Älkää siis säikähtäkö, jos näette meidän ryhmärämän joskus jollakin huoltasemalla tai ravintolassa kaikkine letkuinemme ja ruiskuinemme, pientä vellisuuta me vain ruokimme!

9 kommenttia

Kategoria(t): Heidi

Pyjamapäiviä, kiitos!

Kirjoittaja: Heidi Tujunen

Äiti tulee kotiin sairaalasta pienen vastasyntyneen kanssa. Muutama vierailija on käynyt sairaalassa, ja suurin osa sukulaisista ja ystävistä ymmärtävät, että nyt on aika antaa hetkinen perheelle tutustua uuteen perheenjäseneen. Äiti voi olla pyjamassaan aamusta iltaan, imettää pientä vauvaansa, ja he saavat tutustua toisiinsa puolin ja toisin pikku hiljaa. Toki yhtenä päivänä äiti riisuu pyjamansa ja etsii jotain vaatetta päälleen, jotta voi keittää kahvit isovanhemmille, jotka tulevat vauvaa nuuskuttelemaan. Näin sen pitäisi mennä. Entä sitten, kun niitä pyjamapäiviä ei saakaan viettää? Kun on aamulla yritettävä suoriutua imetyksestä mahdollisimman pikaisesti, vaikka niin äiti kuin vauva ovat vielä opettelemassa yhteistä säveltä. Tälle rauhalliselle opettelulle ei kuitenkaan ole sijaa, sillä on yritettävä löytää kaapista jotain päälle pantavaa, joka ei putoaisi päältä, kun suuri kaksosmaha on lähtenyt, mutta joka kuitenkin mahtuisi päälle, kun maha on vielä pullea kuin läsähtänyt kakkutaikina. On pakattava vauva ja tarvikkeet autoon, jätettävä isosisarukset jonkun tuiki tuntemattoman hoitajan hoteisiin ja ajettava pikaisesti sairaalalle toisen vauvan luo. Vaikka mieli tekisi vain painua peiton alle nukkumaan hetkeksi yön valvomisten jälkeen. Sairaalalla on joukko hoitajia vastassa kertomassa uusimmat kuulumiset pienen vauvan voinnista. Yritän keskittyä. Tukka pystyssä mietin siinä, muistinkohan pestä aamulla hampaani. Riisun toisen vauvani ja laitan hänet sairaalan koppasänkyyn nukkumaan. Hiljaa itsekseni mietin, missähän vaiheessa vauvani herää syömään. Ei ole kuitenkaan aikaa miettiä tällaisia, ei aikaa seurata vauvani tuhinaa sängyssä. On oltava valpas ja kuunneltava, miten huonosti toinen vauvani voi, miten vointi on huonontunut eilisestä, miten raskaasti hän hengittää. On suunnattava kaikki tarmo ja keskittyminen sairaampaan vauvaani, sillä hänellä on hätä. Päivä on pitkä. Pieni vauvani ei osaa kunnolla vielä imeä, eikä jaksaisi edes pysyä hereillä imetyksen ajan. Stressi kasvaa. Yritän kuumeisesti imettää vauvaani, huonossa asennossa sairaalan nojatuolissa. Toivon yli kaiken, että kukaan hoitajista ei tulisi juuri nyt huoneeseen. Ei näkemään omin silmin, miten en osaa tätä toistakaan vauvaa hoitaa! Sairaamman vauvani saturaatiomittari alkaa hälyttää, enkä voi tehdä muuta kuin painaa hälytysnappia ja hälyttää hoitajan paikalle. Samassa rinnallani oleva vauva alkaa itkeä kauheaa huutoa ja lopettaa syömisen. Voi olisinpa kotona juuri nyt! Olo on niin kauhean avuton ja haavoittuva. En minä haluaisi olla täällä suurennuslasin alla juuri nyt. Haluaisin olla omassa kodissa, omalla sängylläni pyjamassani, harjoittelemassa ihan rauhassa vauvani kanssa yhteiseloa. Molempien vauvojeni, jos oikein kovin saisin toivoa. Pyjamapäivä. Tuohon sanaan kuuluu kaikki se, mitä kaipasin neljäntoista kuukauden ajan ja mitä kaipaan edelleenkin. Pyjamapäivään ei kuulu asiallisia vaatteita, ei meikkiä, ei hiusharjaa. Pyjamapäivään ei kuulu lähtöä sairaalalle, ei terapiaan, ei neuvotteluun, ei neuvolaan, ei lääkäriin, eikä varsinkaan monen sadan kilometrin matkaa toiseen sairaalaan. Pyjamapäivinä et saa yhtään virallista puhelinsoittoa, eikä postilaatikossa odota ainuttakaan virallista kirjettä. Pyjamapäivä, olet tervetullut meille!

1 kommentti

Kategoria(t): Heidi