Aihearkisto: Leijonaemo

Leijonaemot blogin uusi osoite: https://leijonaemot.fi/blogi/

Leijonaemojen blogi on siirtynyt uuteen osoitteeseen: https://leijonaemot.fi/blogi/. Tämä sivusto poistuu käytöstä tammikuussa 2018. SIIRRY LEIJONAEMOJEN BLOGIIN

 

 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Annu, Emma, Hanna, Heidi, Janet, Kristaa, Leijonaemo, Leijonaemot ry, luokittelemattomat, Marianna, Merja, Paula, Pia, Saana, Sanna, Sannika, Tarja, Virve

Mietin, kuinka paljon minulla voisi olla aikaa

Kirjoittajana Leijonaemo Harriet

Tulin lukeneeksi monia Leijonaemojen blogikirjoituksia, ja aina ne koskettavat. Lähes päivittäin minusta tuntuu, etten käsitä miten selviän kaikesta. Taakka on valtava. Lastensa omaishoitajina toimivat vanhemmat tekevät päivittäin niin suuren työn, ettei sitä voi ymmärtää kuin vertainen.

Rakkaudestahan sen kaiken tekee, ja toki minäkin olen lapsilleni ennen kaikkea äiti. Ilman lapseni vammaa, arkemme olisi kovin erilaista.

Silloin

Minun ei tarvitsisi jakaa viikoittain lääkkeitä dosetteihin kotonani, ja huolehtia että lääkkeet kulkevat aina lapsen mukana ja että ne tulee otetuksi.
Minun ei tarvitsisi nostaa lastan pyörätuoliin, rattaisiin, kelkkaan, sänkyyn, lattialle, vessaan eikä suihkuun. Nostoja tulee reilusti 20 päivässä. Lapseni ei osaa pitää minusta kiinni tai ei osaa kannatella itseään vaan koko paino tulee minun kehoni taakaksi.
Minun ei tarvitsisi vaihtaa vaippoja eikä huolehtia vaippatilauksista.
Minun ei tarvitsisi pukea, varsinkin talvella se välillä tuntuu ylivoimaiselta.
Minun ei tarvitsisi syöttää ja juottaa.
Minä en tarvitsisi autoa, jossa matkustetaan pyörätuolilla, ja jossa on oltava tilaa apuvälineille, jos meinaa yhdessä käydä muuallakin kuin lähikaupassa.

Kotimme sisustukseen eivät kuuluisi lapselle tärkeät ja tarpeelliset mutta ei-kauniit apuvälineet; sähkösäätöinen sänky, seisomateline, wc/suihkutuoli, pyörätuoli jne. Miksiköhän apuvälineet eivät todellakin voi olla käytännöllisyyden lisäksi kivan näköisiä tai edes huomaamattomampia?

Minun ei tarvitsisi miettiä, että onko se tasa-arvoinen ajatus, pääseekö kaikki perheenjäsenet saunaan. Poika istuu suihkutuolissa ja näyttää leveä hymy kasvoilla saunaa. Siellä ei ole sopivaa laudetta pojalle. Minä kannan liukkaan lapsen ylälauteille, siellä hän pötköttää tyytyväisenä löylyn lämmössä kuin Naantalin aurinko. Ja joka kerran mietin, että miten jaksan kantaa liukkaan lapsen vielä alas lauteilta. Hartioita pakottaa. Ja taas seuraavalla kerralla vien koska ei ole sydäntä sanoa että sinä et saunaa välttämättä tarvitse (lue vammaispalvelulaki määrittää ettei esteetön sauna ole välttämätön).

Jännityksen sekaisin tuntein odotan myös jatkoja sähköpyörätuolin sovittamisesta ja kokeiluun ottamisesta. Olisi ihanaa, että lapsi pääsisi ainakin kesäisin liikkumaan ulkona helpommin (En ole kyllä aivan varma mihin se sähkäri meillä mahtuu ylipäänsäkään tässä apuvälineviidakossamme vaan jospa jotenkin johonkin).

Voisin ymmärtää lastani paremmin ilman, että yritän ujuttaa tähän kiireiseen arkeen vielä kansiollista kuvia. Joka ilta, kun luulen jo tehneeni kaiken, huomaan aina, että vielä on jotain tekemättä. Ja on vain jaksettava.

Ei tarvitsisi tuntea itseään riittämättömäksi, kun töistä oltava paljon poissa lapsen palavereiden ja hoitojen vuoksi. Ei tarvitsisi tuntea, ettei aikaa riitä tarpeeksi kaikille lapsille, kun kaikki perusasiat vammaisen lapsen kanssa jo vievät niin paljon aikaa. Itsestäni huolehtimiseen en jaksa edes mennä koska silloin stressi kasvaa yli äyräiden.

Tosiaan, en kyllä osaisi kuvitellakaan, että lapseni olisi minkään muunlainen, koska hän on vammastaan huolimatta vain yksi minun rakkaista lapsistani. En osaisikaan kuvitella, että hän ei asuisi perheessämme. Mutta en usko kovinkaan monen ymmärtävän, kuinka erilaista arkemme on. Onneksi on myös heitä, jotka ymmärtävät.

Kiitos sinulle joka luit hetken ajatukseni ja ymmärsit ❤

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Ruusuja ja risuja

Kirjoittajana Leijonaemo Sanna Pitkänen

Ruusu sinulle, synnytyksiä hoitavassa yksikössä työskentelevä hoitotyön ammattilainen, joka jaksoit vastata kellonsoittoihini, kun en itse saanut lupaa nousta vuoteesta, ettei synnytys vielä käynnistyisi.

Ruusu synnytyksessä mukana olleille ammattilaisille, etenkin sille anestesiahoitajalle, joka itse kantoi vatsassaan samoilla raskausviikoilla olevaa omaa lastaan, eikä odottanut sitä syntyväksi vielä neljään kuukauteen ja jaksoi silti hymyillä liian aikaisin synnyttävälle äidille.

Ruusu vastasyntyneiden teho-osaston henkilökunnalle ja etenkin sille lääkärille, joka ei oman työvuoronsa loputtua lähtenyt kotiinsa, ennen kuin sai kolmiviikkoisen lapseni tilanteen vakautettua hetkistä haastavimmalla.

Ruusu sosiaalityöntekijälle, joka jaksoi kierrellä keskoskaappien äärellä, varovasti varmistellen, onko vanhemmilla varmasti kaikki asiat kunnossa ja vielä kahdeksan vuoden jälkeenkin muistaa lapsemme nimeltä.

Ruusu jatkohoitoyksikön muille vanhemmille, etenkin sille äidille, joka jaksoi maitohuoneessa kuunnella muidenkin murheita, vaikka oli itse toisen kaksosistaan joutunut hyvästelemään.

Ruusu sinulle laitoshuoltaja, jonka tehtäviin ei kuulunut jutella vanhemmille, mutta siitä huolimatta juttelit ja tsemppasit minua vuoden ikäisen lapseni ollessa isossa leikkauksessa.

Ruusu sinulle, joka istut Lastenklinikan vastaanottotiskillä ja jaksat tarkistaa yhteystietomme hetkestä ja vuodesta toiseen yhä uudelleen ja uudelleen, ohjaten meidät sen jälkeen saamaan hoitoa.

Ruusu sinulle lääkäri, joka olet kulkenut vierellämme vuosia niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä ja joka viime tapaamisellamme kerroit jääväsi eläkkeelle.

Ruusu sinulle laboratorion hoitaja, joka annat lapselleni aina reippauspalkinnon tutkimuksen jälkeen, siitäkin huolimatta, että lapsi on vastustelullaan saanut äidilleen hien pintaan ja naarmun otsaan.

Ruusu sinulle osastonsihteeri, joka jäljittelet kanssani milloin minkäkin lähetteen kohtaloa.

Ruusu sinulle kouluruokalan emäntä, kun kannustat lastani maistelemaan uusia makuja.

Ruusu omalle äidille, koska aina vastaat puhelimeen.

Ruusu sinulle vertaistukiystävä, joka ajoista haastavimpina sijaistat päiväkirjaani.

Ruusu kaikille teille ja myös kaikille muille, jotka olisitte sen ansainneet.

Yhden ruusun jätän jakamatta. Olisin halunnut omistaa sen hoitotyön ammattilaiselle, jonka piti olla tukenamme kotiutuksen hetkellä, mutten koe hänen sitä ansainneen. Tämän ruusun vaihdan halauksiksi, joita lähetän kaikille vertaisilleni, jotka jakavat kanssani saman tunteen. Yhdessä lakaisemme häneltä saamamme risut näkymättömiin ja hymyilemme niille, joita tämän –työstään palkitun- ammattilaisen toimet ovat ikävimmin koskettaneet. Hymyilemme omille lapsillemme.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

ELINTÄRKEÄ LÄÄKE POIS – RAHAN TAKIA?


Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Mitäs sitten, jos lapsi syntyykin kumpikin käsi huolta täynnä, eikä toivoa tulevaisuuden suhteen anneta?

Kirjoittajana Leijonaemo

Sanotaan, että kun vauva syntyy, kantaa hän toisessa kädessään toivoa ja toisessa huolta. Huoli vauvan hyvinvoinnista on tuoreelle äidille uusi ja voimakas tunne, mutta vauvan toisessa kädessä kantama toivo pitää yllä tasapainoa. Viaton pieni ihmisentaimi, jonka tulevaisuus on toivoa täynnä. Kaikki on mahdollista.

Mitäs sitten, jos lapsi syntyykin kumpikin käsi huolta täynnä, eikä toivoa tulevaisuuden suhteen anneta? Tulee vastaan tilanne, johon en ole yhtään osannut valmistautua. Mikään mitä aiemmin olen kokenut, ei ole valmentanut minua tätä varten, eikä kukaan kysy olenko valmis. Tavallista vauva-arkea varten olen toki suunnitellut kaiken valmiiksi. Kotiinlähtövaatteet odottavat viikattuina laukussani ja vauvaoppaista opetellut vinkit kirkkaina mielessä. Käyttämättömät vaunut ja turvakaukalo kiiltelevät uutuuttaan eteisessä ja pinnasängyssä olevat lakanat on pesty ja silitetty. Vain vauva puuttuu.

Aluksi tulee shokkivaihe ja kaikki tuntuu painajaiselta, hyvin epätodelliselta. Ulkona paistaa aurinko, mutta en pysty tuntemaan sen lämpöä. Äänet kuulostavat kaikuvilta ja järki ei juokse normaalisti. Itken niin paljon, että aamulla peiliin katsoessa en tunnista itseäni. Ruokahalu on poissa ja joudun pakottamaan itseni syömään ja juomaan säännöllisin väliajoin. Aika tekee kuitenkin tehtävänsä, shokkivaihe väistyy ja todellisuus iskee tajuntaani hiljalleen.

Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen istun  lapsivuodeajan teho-osaston vanhempienhuoneessa ja odotan kaiuttimesta kuuluvaa ääntä, joka kertoo milloin pääsen lukitun oven taakse katsomaan hetkeksi täydellistä pientä ihmettäni. Sitä minun omaa vauvaani. Vauvallani on kymmenen sormea ja kymmenen varvasta ja elämänhalu vailla vertaa. Lääkärit eivät anna turhaa toivoa tulevasta ja asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Yritän lapsenomaisesti uskoa parempaan huomiseen ja sysään todellisuutta kauemmaksi, koska se sattuu liikaa. Tulee huonoja uutisia, jotka vaihtuvat vielä huonompiin uutisiin, puhutaan menehtymisestä ja tehohoidon lopettamisesta. Tulee myös hyviä uutisia. Viisaat lääkärit ja hoitajat ovat keksineet uusia hoitokeinoja. Kokeillaan uusia laitteita, etsitään lisätietoa ulkomailta ja kirjallisuudesta, otetaan riskejä hoitovalintojen suhteen, koska turvallisia vaihtoehtoja ei ole. Eletään puun ja kuoren välissä. Yliopiston tutkijatkin otetaan mukaan asioiden selvittelyyn ja vaikka mitään ei tunnu selviävän ja mikään ei kunnolla tunnu auttavan, niin edistystä hiljalleen tapahtuu.

Aika kuluu, vierustoverit teho-osastolla vaihtuvat moneen kertaan ja tarinamme etenee. Pieni rakas vauvani alkaa toipumaan. Olen jo ehtinyt tottua tehohoidon todellisuuteen ja luopunut  unelmastani saada vauvani terveenä kotiin. Osaan silti olla äärettömän kiitollinen siitä, että parhaimmassakin tapauksessa vauvastani tulee elinsiirtolapsi. Opettelen hoitamaan vauvaani sillä tavalla kun hänen terveydentilansa sitä vaatii ja samalla yritän olla myös äiti. Joinain päivinä olen niin väsynyt, että näen vauvani muuttuvan kasvoiltaan harmaaksi ja tällöin kokeneet hoitajat osaavat ohjata minua kotiin lepäämään. Tutustun toisiin perheisiin ja huomaan, että jokaisella on oma tarinansa. Tutustun toisiin vanhempiin, joita en koskaan unohda ja tunnen voimakasta yhteenkuuluvuudentunnetta näiden lähes tuntemattomien ihmisten kanssa. Koskaan aiemmin en ole pysähtynyt ajattelemaan, kuinka kovia ja raskaita asioita lastensairaalassa koetaan. Alan tottua sairaalaan, rakennan rutiinit, jotka toistuvat päivästä toiseen ja opettelen elämään hetkessä. Koskaan en pysty ajattelemaan sitä miltä oikeasti tuntuu jättää vastasyntynyt vauva osastolle ja lähteä itse kotiin, koska tämäkin kuuluu niihin tunteisiin, jotka on sysättävä taka-alalle, että selviäisin. Opin iloitsemaan joka ikisestä pikkuriikkisestä edistysaskeleesta ja huomaan, että jokainen edistysaskel vaatii myös takapakkeja. Mieleni on täynnä kysymyksiä ja huolta, mutta koska pelkään vastauksia, en koskaan uskalla näitä kysymyksiäni esittää. Väsymys painaa silmäluomia, mutta äidinrakkaus toimii ja väsymyksenkin pystyn työntämään taka-alalle.

Jossain vaiheessa huomaan, että vuodenaika on vaihtunut ja raskauskilot ovat tipotiessään. Myös vauva on päässyt kotiutumaan. Vauvanhoito on työlästä ja tarkkuutta vaativaa puuhaa. Arki kotona on työntäyteistä. Lääkelista on loputon ja kotimme alkaa muistuttaa sairaalaa. Muskariin osallistuminen vaatii yöunien uhraamisen maitojen letkutukselle, jottei vauva oksenna muskarissa. Kannan mukanani lääkearsenaalia, kaarimaljoja ja kylmälaukkua ja suunnittelen taskulaskimen kanssa uusia letkutusaikatauluja. Istun vähäiset vapaa-ajat tietokoneella ja tutkin englanninkielistä materiaalia sepsiksestä, letkuruokinnasta ja siitä vieroittamisesta. Joskus mietin, minkälaista olisi jos vauva olisikin terve. Miten helppoa olisi, jos vauva söisi itse, eikä oksentelisi. Osaisinkohan imettää. Olisikohan semmosta vauvaa helppo kylvettää, jolla ei olisi letkuja ja katetreja.

Sitten onkin se päivä. Se päivä, kun lapsi syö lautasensa tyhjäksi, itse. Se päivä, kun lääkäri kertoo, että on aika ottaa pois katetri/nappi/letku. Se päivä, kun kontrollikäyntejä voidaan harventaa. Jokainen edistysaskel tuo mukanaan suuresti iloa, mutta jokaisen edistysaskeleen mukana purkautuu myös kyyneleitä, huolta ja väsymystä. Onnea varjostaa tunnekomero, jonka olen tupaten täyteen tunkenut niitä tunteita, joille ei ole ollut aiemmin tilaa. Jossain vaiheessa tulee myös se päivä, kun on aika purkaa ja jäsentää tämä tunnekomero. On taas opeteltava uusia asioita. Päästettävä irti pelosta, siitä lamaannuttavasta kaiken ilon syövästä pelosta. Sen huomaan, että takaisin ei ole paluuta. Kaiken kokemani jälkeen joudun ottamaan koko elämässäni uuden suunnan. Suunnistan katseeni varovasti kohti tulevaa ja opettelen luottamaan tulevaisuuteen. Opettelen uudestaan myös tunteiden sallimista ja niiden läpielämistä siinä hetkessä kun ne tulevat. Tunnekomeroa en tällä hetkellä enää arkipäivästä selviämiseen tarvitse. Tämä vaihe on yksi vaikeimmista, enkä pysty tähän yksin. Tarvitsen keskusteluapua, vertaistukea ja paljon aikaa. Tämän vaiheen jälkeen seison jälleen omilla jaloillani tässä hetkessä ja tunnen kuinka lapseni mukanaan tuoma huoli ja toivo ovat tasapainossa.

 

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Leijonaemo

Hulluuden Highway -elämää vaikeasti vammaisen lapsen kanssa

Kirjoittajana Leijonaemo Johanna Vesanen

Muistan vielä vahvasti sen hetken, kun poikamme erityisyys alkoi selvitä. Mielessäni oli usein ajatus siitä, että oma elämäni oli tässä ja elän vain lastani varten. Näin taisin elääkin useamman vuoden ajan, ja yksi vaikeimmista ja kipeimmistä asioista opetella on ollut päästää irti ja luottaa siihen, että asiat voi hoitaa monella eri tavalla. Ensimmäiset kaksi vuotta olin niin vahvasti kiinni pojassamme ja hänen hoitamisessaan, etten uskonut kenenkään (paitsi aviomieheni) pystyvän huolehtimaan poikamme tarpeista ”tarpeeksi” hyvin. Sana tarpeeksi on lainausmerkeissä sen takia, että mikä on tarpeeksi ja myöhemmin ajateltuna en ollut itsekkään uupuneena todellakaan tarpeeksi.

Vaikka irti päästäminen täydellisestä kontrolloimisesta koskien omaa lastani on tehnyt kipeää, koen että olen tällä hetkellä oikeampi minä, kun saan kehittää itseäni työssäni ja minulla on elämää lapsemme vammaisuuden ulkopuolella. Jos olisin ollut nämä yhdeksän vuotta kotona hoitamassa itse lastani, niin kuka minä olisin? Mistä minun sosiaaliset kontaktit päivän aikana koostuisi?

Poikamme on vaikeasti vammainen ja tarvitsee kaikessa toimissaan toisen ihmisen apua, eikä häntä voi vaikean epilepsia takia jättää sekunniksikaan yksin. Poikamme hoitaminen on siis hyvin intensiivistä ympärivuorokauden. Jotta me vanhemmat voimme elää mahdollisimman normaalia elämää, tarvitsemme kodinulkopuolista-apua. Kaikilla lapsilla Suomessa on oppivelvollisuus, niin myös meidän pojalla. Hän käy koulussa ensimmäistä luokkaa ja on aamu- ja iltapäivätoiminnassa mukana. Tämä mahdollistaa meidän työssäkäynnin normaalissa tilanteessa.

Johanna Vesanen sairaalasta

 

Arki- mitä se on? En koe, että meidän elämässä olisi ikinä tasaista arkea, on vain elämää tässä hetkessä, missä juuri nyt on kaikki hyvin. Aina on sairaalakäyntejä, tulevia toimenpiteitä, selvitettäviä etuuksia, kuntoutussuunnitelmia, palavereita koulussa, lääkkeiden tilaamisia/hakemisia, hoitotarvikkeiden selvittämisiä, uusia apuvälineitä. Tähän päälle vielä yllättävät pitkittyneet epilepsiakohtaukset tai vakavat infektiot, mitkä vaativat sairaalahoitoa.  Suurin osa näistä tulee hoitaa ns. toimistoaikaan, mikä tietää poissaoloja töistä. Pystymme molemmat aika hyvin järjestämään työmme, niin että saamme nämä kaikki hoidettua. Emme kuitenkaan voi vaatia työnantajiltamme yksisuuntaista joustamista, sillä työt täytyy tulla tehdyksi. Väillä se tarkoittaa illalla myöhään työskentelyä tai työskentelyä sairaalasta käsin. Onneksi nettiyhteyden saa nykyisin melkein missä vaan. Tarvittaessa pitää olla myös itse valmis venymään ja joustamaan työnantajan suuntaan. Kaikessa työssä tämä ei vain ole mahdollista ja monet erityislasten vanhemmat ovat vaihtaneet alaa tai opiskelevat uutta ammattia.

Läheisten apu ja tuki tässä hulluuden highwayssa on myös sanoinkuvaamattoman tärkeää. Mummu pääsee tarvittaessa hoitamaan muutamaksi tunniksi, jos poikamme ei ole koulukuntoinen tai työpäivät venyvät. Mummu myös auttaa juoksevien asioiden hoitamisessa. Mamma myös auttaa tarvittaessa, miten omilta töiltään ehtii. Onneksi on myös naapuriapu nopeisiin tilanteisiin. Pojallemme on myös ihana tilapäishoitopaikka, missä hän käy yhden viikonlopun kuukaudessa. Lisäksi meillä käy kotona hoitaja yhtenä iltana viikossa.

Usein minulta kysytään, kuinka jaksan tämän kaiken. Suoraan sanottuna en aina itsekkään tiedä. Välillä kun tulee suuria vastoinkäymisiä, joudun pelkäämään poikani puolesta, sekä taistelemaan byrokratiaa vastaan. Silloin haluaisin eristäytyä kotiin koko ulkomaailmasta. Muutaman kirosanan jälkeen kuitenkin jo tartun puhelimeen, ja jatkan taistelua poikani oikeuksien puolesta!

Tärkeää on myös pitää huolta omasta jaksamisesta ja parisuhteesta.  Tiiminä me tässä vauhdissa pysymme mukana ja välillä voi mennä vuorovedoin. Kun hartiat on lytyssä raskaasta kuormasta, pitää välillä olla itselle armollinen eikä vaatia liikoja (tätä täytyy vielä opetella). Paljon se ottaa, mutta paljon se myös antaa!

2 kommenttia

Kategoria(t): Leijonaemo

Yhdenvertaisuutta Helsingin tyyliin

Kirjoittajana Leijonaemo Helsingistä

Näin omaishoitajien viikon kunniaksi lähes vuoden kestänyt taisteluni Helsingin kaupungin kanssa pitkäaikaissairaiden lasteni omaishoitajuudesta jatkuu. Aiempia vaiheita voit lukea täältä kahdesta aiemmasta blogikirjoituksesta helmikuulta 2017 Omaishoitajana Helsingissä
ja huhtikuulta 2017 Omaishoitaja jää ilman tukea

Tämän jälkeen uudet kriteerit olivat jäissä ja kaupunginhallitus kehotti sosiaali- ja terveystoimialaa valmistelemaan omaishoidon tuen myöntämisperusteet uudelleen ja tuomaan ne sosiaali- ja terveyslautakunnalle päätettäväksi. Päätöksessä on todettu, että niillä omaishoitajilla, joilla tuki on jo laskenut ja lakannut 1.2.2017 uudistettujen kriteerien mukaan, palautetaan vanhojen sopimusten mukainen omaishoidon tuki, kunnes uudet kriteerit on hyväksytty lautakunnassa. Uudet kriteerit tulevat näillä näkymin voimaan vuoden vaihteessa. Myös 29.6.2017 annetussa Helsingin kaupungin mediatiedotteessa on todettu, että omaishoitoperheille, joiden tuki on jo ehtinyt laskea tai lakata, palautetaan takautuvasti vanhojen sopimusten mukainen tuki.
Näin ei kuitenkaan perheemme kohdalla toimittu. Vanhojen sopimusten mukaista tukea ei palautettu vaan sosiaaliohjaaja teki uudet päätökset yli puoli vuotta vanhojen papereiden perusteella aiemmin voimassa olleiden kriteereiden mukaan. Epäselväksi jäi mitä pisteytyslomaketta oli käytetty ja miten kyseisiin päätöksiin päädyttiin. Päätökset kun olivat vastaavat kuin hylätyillä uusilla kriteereillä tehdyt. Näin ollen siis tismalleen samoilla kriteereillä arvioituna ennen 2.luokan omaishoidontukea saaneet lapseni, joiden diagnoosit ja hoitoisuus ovat iän myötä vain lisääntyneet, pudotettiin nyt toinen kokonaan pois tuelta ja toisenkin tukea laskettiin huomattavasti.
Lakimiehen avustuksella tein jälleen kerran muutoksenhaut. Tänään sitten sain kuulla päätökset muutoksenhakuihini: hylätty ja hylätty. En jaksa ymmärtää miten käsitykset lasteni hoitoisuudesta ja kaupungin hallituksen selväsanaisesta päätöksestä voivat olla näin eriävät kaupungin virkamiehillä sekä sote-lautakunnan jaoston jäsenillä kuin kaikilla muilla.
En myöskään pääse yli ajatuksesta, että perhettämme ei ole viimeisen vuoden aikana kohdeltu yhdenvertaisesti muiden omaishoitajaperheiden kanssa. Suurimmalla osalla perheistä omaishoitosopimukset ovat jatkuneet koko ajan ennallaan ja tarkistuksia tehdään vasta ensi vuoden aikana uusien kriteereiden tultua voimaan. Ja näin sen kuuluisi ollakin. Mutta jostain syystä meidän perheemme on ollut löysässä hirressä suunnattoman stressin alaisena omaishoitoasioihin liittyen nyt 11 kuukautta. Eikä loppua näy…

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo