Aihearkisto: Marianna

Irtipäästämisen helpotus

Leijonaemot 10 vuotta juhlagaalassa 15.5. näyttelijä Kaija Pakarinen ja Leijonaemojen perustajajäsen Tarja Lähdemäki lausuivat Leijonaemojen kirjoittamia runoja Leijonaemoudesta ja erityislapsiperheiden elämästä. Alla oleva runo on julkaisu tästä runokokoelmasta.

Kirjoittaja: Marianna

Tiedän ettei minun tarvitse ymmärtää mitä lapseni miettii,
tiedän ettei ole mahdollista ymmärtää mitä toinen ajattelee,
tiedän etten silti pystyisi auttamaan vaikka ymmärtäisinkin toisen ajatuksia,
tiedän ettei toista pysty auttamaan ellei hän itse apua halua,
tiedän, että minun pitäisi antaa asioiden mennä omalla painollaan – mutta jos jyrkänteen
reunalla ollaan, se on vaan niin pienestä kiinni ja alas on pitkä matka.
Ymmärtäminen on välittämistä, ymmärtäminen on hiljaisuutta,
ymmärtäminen on tilan antamista, ymmärtäminen on rajatonta rakkautta,
ymmärtäminen on mielen hallintaa, ymmärtäminen on sitä että antaa mennä,
ymmärtäminen on halauksia, ymmärtäminen on hienovaraista myötätuntoa,
ymmärtäminen on sielun rauhaa.

Vaikka en konkreettisesti mitenkään ymmärtäisi toisen tekoja, käytöstä tai toimintaa,
niin voin olla ymmärtäväinen käyttäytymällä ymmärtävästi – unohtamalla kylmän järjen,
omat tottumukset ja tavat, oman elämäni rajoitteet.
Tämän kun jaksaisin joka päivä pitää mielessäni, joka päivä toteuttaa… niin ehkä
elämässäni olisi muutama epätoivon hetki vähemmän.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemot ry, Marianna

Inhimillinen virhe

Kirjoittaja: Marianna Tikkanen

Voi että, minä olen väsynyt tuohon selitykseen: No, se nyt oli vain inhimillinen virhe! Ei kukaan tehnyt mitään tahallaan! Kuka ottaa vastuun, kun on tapahtunut tuo kuuluisa inhimillinen virhe? Ei kukaan tai no, se kenelle virheen seuraukset koituvat, harmi.

CT-kuvien katsojalle tapahtui tuo inhimillinen virhe kahdesti tulkitessaan päästäni otettuja kuvia. Vuosien jälkeen aivokasvain kuitenkin lopulta löytyi ja selityksenä oli inhimillinen virhe, ei kukaan ole tahallaan tulkinnut kuvia väärin! No, ei toki tahallaan, mutta onko näin käynyt huolimattomuuttaan. Tuon inhimillisen virheen vuoksi olen vammautunut loppuiäkseni.

Lapsi laitetaan koulusta murtuneella kädellä (koulutapaturma) taksiin, joka kuljettaa häntä ympäri kaupunkia yli tunnin; huom. lapsi ei aikaisemmin ole kulkenut ko. taksilla, taksimuutos on tehty sinä aikana, kun lapsi on ollut toipumassa sunttileikkauksesta eikä asiasta ole informoitu meitä. Kun kysyn asiaa miksi näin on toimittu, saan taas vastaukseksi ”inhimillinen virhe”, ei kukaan ole tehnyt mitään tahallaan! No, tuon kyydin jälkeen lapsi on kivulias, väsynyt ja vasen puoli nykii hurjasti; lapsi lepäämään ja kipulääkettä kiireesti!

Kelalta neuvotaan tekemään yhdestä lapseni päätöksestä valitus 2.5. mennessä, mutta ihmettelen onko se mahdollista kun päätöksestä on yli vuosi aikaa ja valitusaika lukee papereissa 37 päivää. Kun kysyn asiaa, on se taas vain inhimillinen virhe, virkailija vain erehtyi vuosiluvusta.

Kysyn sairaalassa onko lapseni saanut aamun epilepsialääkkeet ja saan vastaukseksi, että on. Iltapäivällä hoitaja kuitenkin tuo kovalla kiireellä aamun lääkkeet ja taas kerran on tapahtunut inhimillinen virhe ja niin edelleen.

Kuvitellaanpa, että minä ajan suojatiellä jalankulkijan päälle, koska aurinko häikäisee kovin. Sopiiko, että kuittaan asian sanomalla: se oli inhimillinen virhe, en tehnyt sitä tahallani!

1 kommentti

Kategoria(t): Marianna

Mie romahan

Kirjoittaja: Marianna Tikkanen

Lapseni valittaa aamulla päänsärkyä ja hän alkaa olla huonovointinen; hälytyskellot alkavat kilkattaa; nyt ei ole kaikki ok. Puolen päivän jälkeen olemme matkalla Kuopioon ambulanssilla; illalla on henkeä uhkaavan sunttitukoksen aiheuttama päivystysleikkaus. Minusta tuntuu, että mie romahan, mutta enhän minä voi! Minun täytyy jaksaa, olenhan erityisen äiti, leijonaemo.

Kuukausi kotona sunttileikkauksesta toipuvan erityisen kanssa on haastavaa ja raskasta, arki on sitä muutoinkin. Minulla on huono omatunto lähes koko ajan, kun en jaksa tarpeeksi aktivoida ja keksiä tekemistä. Olenhan itsekin vajaakuntoinen ja väsyn helposti. Minusta tuntuu, että mie romahan, mutta enhän minä voi! Minun täytyy jaksaa, olenhan erityisen äiti, leijonaemo.

Ensimmäisellä viikolla, kun poika palaa kouluun sunttileikkauksen jälkeen, on koulussa teemaviikko ”täydellinen viikko”, liikuntaa joka päivä. Sitten se taas tapahtuu; mies tuo poikaa kesken päivän kotiin. Lapsi on kaatunut ylimääräisellä liikuntatunnilla kuulemma vauhdikkaassa lennossa kovan juoksun jälkeen. Ei kun taas lääkäriin, nyt käden kanssa. Vastavalmistunut lääkäri ei tutki kättä, määrää kuvat vain ranteesta kyynärpäähän vaikka kyseessä on erityislapsi, joka ei osaa kertoa mihin kohtaan koskee. Ei murtumaa, hieno ilmalento ja liikunnan riemu vaan. Käsi ei ala parantumaan, vasemman puolen nykäykset lisääntyvät ja voimistuvat. Lapseen sattuu niin, että hänellä on hikikarpaloita nenän varressa. Minä vaadin koko käden kuvausta, tuloksena olkavarren luu läpi asti murtunut! Minusta tuntuu, että mie romahan, mutta enhän minä voi! Minun täytyy jaksaa, olenhan erityisen äiti, leijonaemo.

Odotan lapseni koulutaksia kipulääkkeiden kanssa. Alan ihmetellä, missä se viipyy ja olen huolissani lapseni jaksamisesta murtuneen ja kipeän käden kanssa. Kun taksi on tunnin myöhässä, alan soittelemaan. Missä taksi viipyy? No, se on Kuokkalassa, siellä on pitkä kierros. Miksi ihmeessä poikani on taksissa murtuneella kädellä kierroksella Kuokkalassa? Minä olen jo tosi hiilenä; miksi taksikyydit on järjestelty uudelleen lapsen ollessa sairaslomalla sunttileikkauksesta ja miksi ei muutoksesta ole informoitu? Lapsen tuska ja väsymys; punaisena hehkuvat posket, voimakkaat ja kivuliaat vasemman puolen nykinät on raskasta katsottavaa. Minusta tuntuu, että mie romahan, mutta enhän minä voi! Minun täytyy jaksaa, olenhan erityisen äiti, leijonaemo.

Olen pitkään odottanut tämän raskaan alkuvuoden kohokohtaa; ystävien ja oman miehen kanssa aikuisporukalla Rukalle pidennetylle viikonlopulle. Mutta jälleen kerran seinä vastassa; emme pääsekään lähtemään. Kuka huolehtisi erityisestämme nyt kun hänellä on murtunut käsi lisähaasteena; ei sellaista ihmistä ole. Minusta tuntuu, että mie romahan, mutta enhän minä voi! Minun täytyy jaksaa, olenhan erityisen äiti, leijonaemo.

En mie sitten kuitenkaan romaha, kun munhan täytyy alkaa laittaa ruokaa perheelle ja rapsuttaa koiraa…

1 kommentti

Kategoria(t): Marianna