Aihearkisto: Sanna

Päivänä jona Sinä synnyit

Kirjoittaja Sanna Huntus

Nukuin koko yön levottomana koska tiesin että seuraavana päivänä Sinä syntyisit. Synnytys tultaisiin käynnistämään lapsivetten mentyä edellisenä päivänä.Pää täynnä kysymyksiä menin illalla nukkumaan yrittäessäni tajuta että kohta meidän pieni nyyttimme syntyy.Autuaan tietämättömänä kuinka Sinä tulisit muuttamaan meidän elämämme…

 

Seuraavana päivänä hoitaja ravaa luonani vähän väliä synnytyksen käynnistyttyä ja jossain vaiheessa ymmärrän että nyt on kiire, minua ruvetaan kärräämään kohti synnytyssalia, kovien supistusten vuoksi en ihan pysy kärryillä mitä tapahtuu.Synnytyssaliin päästyäni naamalleni isketään maski josta saan ilokaasua mistä ei ole juurikaan apua.Kivuiltani saan mongerrettua ”..josko sitä epiduraalia sitten jossain vaiheessa..”. Ja vastaus oli että lääkäri oli jo tulossa.Synnytys kesti vajaat 3 tuntia.Ja sitten Sinä synnyit. Voi mikä ilo riemu meillä olikaan, olin aina toivonut itselleni pientä prinsessaa ja nyt minä sellaisen sain. Tässä vaiheessa olimme saaneet terveen lapsen ja kaikki oli niin täydellistä kuin vaan saattaa kuvitella.Mutta sitten..

 

Vietimme kolme päivää Naistenklinikan perheosastolla ja pian sinne päästyämme hoitaja rupesi ihmettelemään kun imetys ei onnistu.Seuraavana päivänä lääkäri vahvisti hoitajan epäilyksen; suulakihalkio.Ensimmäinen ajatus oli että mitä minä olen tehnyt väärin.Sanoivat lääkärit mitä tahansa, minä syytin itseäni.Mikä se sellainen äiti on joka ei omaa lastaan kertaakaan imetä?! Alkushokista huolimatta halusimme viedä pienen rakkaan lapsemme niin pian kuin mahdollista kotiin. Lopputarkastuksessa kuitenkin lääkäri kuuli sydämestä sivuäänen. Ja lapsellamme todettiin sydänvika.

 

Katson auton ikkunasta ihmisiä jotka juoksevat pitkin keskustan katua ja mieleni tekee huutaa; miten te voitte juosta kauhealla kiireellä,kun minun koko maailmani on juuri romahtanut;tajuatteko että olen juuri synnyttänyt sairaan lapsen!!

 

Lastamme syynätään tulevina viikkoina paljon ja sinä aikana todetaan useampi rakennevika. Kolmen viikon ikäisenä Husuken (huuli- ja suulakihalkiokeskus) vastaanottokäynnillä korvalääkäri kertoo epäilynsä että vauvalla voisi olla syndrooma.Jankkaan häntä vastaan ja olin aivan raivoissani että joku edes kehtaa tulla moista väittämään. (tänä päivänä ko.  lääkäri on meidän luottolääkärimme)

 

Monta kertaa olen miettinyt miksi näin piti käydä,miksi meille ei annettu sitä tervettä lasta josta luen vauvalehdistä. Syytä siihen emme ehkä koskaan saa tietää.Mutta yksi syy on varmasti se että minua on kasvatettu tämän kaiken myötä.En usko että osaisin iloita niin yksinkertaisista asioista mitä nyt osaan kun minulla on erityislapsi. Hän on opettanut minulle enemmän kuin kukaan muu; mitä on todellinen ilo ja ennen kaikkea mitä on rakastaa toista enemmän kuin itseään.

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Sanna

Joko se puhuu?

Kirjoittaja Sanna Huntus

Tämän lauseen olen kuullut monta kertaa viime vuosien aikana. Sen ovat sanoneet sukulaiset,ystävät ja hyvän päivän tutut. Ohikulkijat bussissa ovat ihmetelleet ”miksi teidän lapsenne ei puhu,eikö ne tuossa iässä yleensä jo puhu …”. Ja joka ikinen kerta se tuntuu pahalta.Tosi pahalta. Kun joku kääntäisi puukkoa sydämeni kohdalla. Ja mieleni tekisi huutaa että ei puhu, eikä edes yritä puhua.Voi mitä tekisinkään jos sanoisi edes yhden sanan!

Kun lapsemme sai diagnoosin johon liittyy yleisesti puheen kehityksen viivästymä,opin ihan uusia asioita mistä en ollut aiemmin kuullutkaan.Muun muassa tukiviittomat ja pcs-kuvat. Kauhuissani ajattelin että mitä ihmettä nekin ovat ja tuntui täysin ylivoimaiselta sellaisten käyttö.

Lapsemme lähestyessä taaperoikää hyvää tarkoittavat läheiset kertoivat että sen ja senkin lapsi alkoi vasta 2-vuotiaana puhua.Mutta se ei minua lohduttanut.Koska tiesin että todennäköisesti meidän lapsemme ei puhuisi 2-vuotiaana, niin kuin ei sitten puhunutkaan. Tiesin koska hänellä on kromosomipoikkeama joka tulisi hankaloittamaan asioita.

Onneksemme lapsemme pääsi päiväkodin erityisryhmään joka on pieni ja jossa viittomat ja kuvat on käytössä. Hänelle viittomat on luonnollinen tapa kommunikoida.Useasti ulkona ollessamme hän kertoo asioita viittomilla.Tiedän että saamme pitkiä katseita osaksemme mutta enää en siitä välitä. Lastamme ei ole koskaan häirinnyt se että ei puhu, hän on pieni tyttö joka on erittäin tyytyväinen elämäänsä.Olen ylpeä siitä että meidän perheessä käytetään viittomia.Huomaan monesti tuijottavani kuuroja ihmisiä.Ainoastaan siitä syystä että ihailen heidän viittomista ja yritän ”bongata” edes muutaman viittoman heidän puheesta.

Kun lapsemme sitten 3,5 vuotiaana alkoi sanoa ensimmäisiä sanoja olin melkeinpä onnesta sekaisin. Että minun 3,5 vuotiaani osaa sanoa ihan oikean sanan. En tiedä osaisinko iloita niinkin yksinkertaisesta asiasta jos lapseni olisi ns. ”terve”…

Tänä päivänä lapsemme siis puhuu. Ja paljon.Ja laulaa.Monet laulut laulamme sekä äänellä ja viittomilla.Ja voi sitä äidin onnea!

3 kommenttia

Kategoria(t): Sanna

Pieni suuri sydän

Kirjoittaja Sanna Huntus

Lääkäri kuuntelee pienen pientä sydäntä. Kuuntelee eikä sano mitään. Ja lopulta sanoo; sydämestä kuuluu sivuääni. Tätä ennen 3 vuorokauden ikäisellä lapsellamme on todettu suulakihalkio. Ainoa asia mitä pystyn ajattelemaan siinä tilanteessa on että, ei tämä voi olla totta, ei meille!!

Uskon olleeni aikamoisessa shokissa kun lastamme ruvettiin kärräämään maanalaisia käytäviä pitkin Naistenklinikalta Lastenklinikalle, käytäviä jotka tuntuivat loputtoman pitkiltä. Ja hoitaja joka höpötti koko sen pitkän matkan ja mieleni teki huutaa hänelle että ”tajuatko sinä että meidän lapsella on ehkä paha sydänvika ja voi kuolla!”.

Kardiologi tutkii ja toteaa suht’ ”helpon” sydänvian joka on helposti korjattavissa. Muutaman viikon päästä olemme jälleen kerran kardiologin vastaanotolla syynäämässä sitä pientä sydäntä. Ja samalla otetaan kromosominäyte joka lopulta paljastaa että lapsellamme on oireyhtymä. Silloin tajusin että meidän elämämme ei koskaan tulisi olemaan enää samanlainen.

Tänä päivänä meillä on kohta 4-vuotias äärettömän rakas tytär. Tytär joka rakastaa isolla sydämellä, sydämellä joka fyysisesti on hieman rikki, mutta rakastaa isolla ärrällä. Hän on opettanut jotain niin tärkeätä elämästä mitä en olisi koskaan varmasti muuten oppinut. Suurin asia mitä hän on opettanut minulle on valtava ilo, asia missä monilla meillä ns. terveillä aikuisilla olisi ehkä oppimista. Ilo uskomattoman pienistä asioista. Osaan iloita pienen pienistäkin asioista mitä hän jo osaa, ja yksikään kehitysaskel ei ole itsestäänselvyys.

Itse olen varmasti muuttunut tämän neljän vuoden aikana paljon. Minusta on tullut Leijonaemo. Olen joutunut puolustamaan lapseni oikeuksia byrokratian rattaissa. Tänä päivänä pystyn jo näkemään sen, että tämä nelivuotinen on ollut erittäin rikasta aikaa, olen saanut tutustua ihmisiin joita en olisi ehkä muuten koskaan tavannut. Ja tuki jota olen saanut muilta erityislasten vanhemmilta on ollut sanoinkuvaamattoman arvokasta.

Tähän neljään vuoteen on kuulunut paljon murhetta ja huolta ja monta päivää voisin vaihtaa pois – mutta, siihen on kuulunut myös niin paljon Rakkautta. Kun hän kietoo pienet kätensä kaulani ympärille ja moiskauttaa pusun poskelleni, en voisi enempää pyytää.

1 kommentti

Kategoria(t): Sanna