Aihearkisto: Sannika

Ensimmäisiä kertoja

Kirjoittaja: Sannika

Jotkut äidit murehtivat sitä, kun lapsi on päivähoidossa eikä itse olekaan paikalla kokemassa ensimmäistä nelisainaista lausetta. Entä jos lapsi oppii hoidossa solmimaan kengän nauhat, kirjoittaa oman nimensä, hyppii yhdellä jalalla tai tekee jotain muuta merkittävää sen ensimmäisen kerran.

Eräs tuttu äiti harmitteli kuinka oli jättänyt lapsen isänsä kanssa, mennyt itse jumppaan ja lapsi oli sanonut ensimmäistä kertaa uuden sanan. Olisiko kuitenkin pitänyt jättää jumppa väliin?

Suurin osa äideistä tai isistä ehtii kuitenkin onneksi kokea yhdessä lapsen kanssa sen ensimmäisen hymyn, ensimmäisen kääntymisen vatsalta selälle, ensimmäisen istumaannousun, ensimmäiset askeleet… isoja onnenaiheita on paljon.

Erityisen hymyä jouduttiin odottamaan melko kauan. Mitä voisi olettaakaan, kun lapsi asuu sairaalassa, pötköttelee suurimman osan ajasta sängyssä letkujen ja piuhojen päässä, nukkuu paljon.

Onneksi hyvää kannattaa odottaa.

Sairaalan henkilökunnan ammattitaidosta kertoo se, että kukaan ei puhunut lapsen hymystä ennen kuin itse olin asiaa ihastellut. Onhan hyvin todennäköistä, että ensimmäisen hymyn sai joku hoitajista silloin kun en ollut paikalla. Erityinen nimittäin asui kuukausikaupalla osastolla, jossa vanhemmilla ei ole mahdollisuutta olla yötä. Koska elämää oli myös sairaalan ulkopuolella, usein ehdin paikalle vasta aamutoimien lopuksi – ja illalla lähdin kotiin niin että ehdin antaa hyvänyönsuukon kotona myös
Esikoiselle.

Sitten kun se hymy tuli, oli se maailman ihanin. Muutaman kuukauden odottelu on pikku juttu sen rinnalla, että koko loppuelämän hymy syttyy aina kun äiti tulee näkyviin. Se hymy sytyttää auringon sisälläni joka päivä.

Nyt kun Erityinen on isompi ja minä käyn töissä, tiedän että missaan monta ensimmäistä kertaa. Uusia ilmaisukeinoja tulee puheterapeutin luona, pallonheittoja ja askelia fysioterapeutin luona, oivalluksia ja oppimisia kuntouttavassa päivähoidossa. En ehdi enkä pysty olemaan joka paikassa mukana.

Ajattelen niin päin, että ei sillä ensimmäisellä kerralla ole niin väliä. Kunhan saan nähdä ja kokea suuren osan seuraavista.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Sannika

MItä minä ajattelin?

Kirjoittaja Sannika

Nettipalstan gallup haastaa: ”Mitä ajattelit ensiksi, kun vauva oli
syntynyt?” Vaihtoehtoina esimerkiksi ”lapseni on maailman ihanin”, ”olin
niin väsynyt että halusin vain nukkua” ja ”missä on shampanja?”.

Mitähän minä oikein ajattelin? Muistaakseni ajattelin, että ei voi olla
totta. Ei VOI olla totta. Meille oli tulossa terve lapsi. Tyttö tai poika,
sitä en tiennyt, mutta tervehän se oli.

Taisin olla vihainen. Olette tehneet virheen, leikkasitte väärin. Pistäkää
se sairas lapsi takaisin sinne mistä otitte, ja tehkää homma uusiksi,
kunnolla, niin kuin pitääkin. Korjatkaa virheenne ja hommatkaa minulle se
terve lapsi, jota odotin. Niin minä taisin ajatella. Tunteet veivät,
vaikka järki sanoi ettei tämä ollut kenenkään syy.

Ajattelin myös, että lapseni ehkä kuolee kohta. Selviääkö hän huomiseen?
Saanko pitää häntä joskus sylissäni?

Ajattelin sukulaisia. Ajattelin, miten he järkyttyvät. Mitä heille
kerrotaan? Jokainen odottaa viestiä, että kaikki on hyvin. Odottavat
kännykät valmiina suloisia vauvakuvia, pientä myssyä ja tuhisevaa nenää.
Millaisen viestin heille voi laittaa? Mitä heille uskaltaa sanoa? Voiko
paljastaa kaiken, vai pitääkö kertoa pala kerrallaan?

Ajattelin lasteni isää, joka puristi kättäni, ja seisoi kahdella jalalla.
Miten sinä jaksat? Miten pysyt pystyssä? Mitä kerrot naapureille,
ystäville, työkavereille jotka joudut pian kohtaamaan? Pystytkö katsomaan
heitä silmiin?

Ajattelin Esikoista. Miten hän tästä selviää? Kuinka selittää
kaksivuotiaalle, että vauva jota tultiin hakemaan, onkin nyt
teho-osastolla? Joutuuko Esikoinen aikuisena huolehtimaan sisaruksestaan,
sitten kun minä olen kuollut? Kiusataanko Esikoista koulussa tai kadulla,
kun sisarus ei ole kuin muut? Jääkö hän ilman huomiota kun minä olen
sidottu sairaalaan?

Ajattelin lasta, joka oli teho-osastolla. Suloinen vauva, sanoi hoitaja.
Onneksi olkoon isälle ja äidille. Kohta tulisi lääkäri kertomaan lisää.
Suloinen ja sininen, valuvikoja, ajattelin minä. Suloinen. Siihen pitää
keskittyä. Saankohan minä tänään nähdä hänet? Lapsi, jota olin kantanut
kuukausikaupalla, oli viety kauas pois ennen kuin ehdin nähdä vilaustakaan
tai laskea varpaat ja sormet. Olikohan niitä oikea määrä?

Muistan myös miettineeni, voinko minä enää koskaan mennä töihin? Joudunko
hoitamaan loppuelämäni kotona sairasta lasta? Pääsenkö enää koskaan
teatteriin? Jumpalle? Pyöräretkelle? Terassille?

Voimmeko me koskaan matkustaa ulkomaille? Saako lapsi koskaan matkustaa
lentokoneessa? Voiko hän mennä päiväkotiin? Tavalliseen kouluun?
Erityiskouluun? Saako hän kavereita? Muuttaako hän koskaan omaan kotiin?
Käykö hän aikuisena töissä?

Voiko minusta koskaan tulla isoäiti?

Ajattelin kaikkia ultraäänitutkimuksia, joissa ei huomattu mitään. Miten
se on mahdollista? Kaikenhan piti olla hyvin.

Kun minua kärrättiin synnyttäneiden osastolle, ajattelin pinnasänkyä, joka
odotti vauvaa kotona. Ajattelin turvakaukaloa, jossa ei kukaan matkustaisi
hetkeen – matkustaisiko koskaan?

Näitä kaikkia minä taisin silloin ajatella. Mutta sitten minä ajattelin
myös muuta. Ajattelin, että kyllä me tästä selvitään. Tavalla tai
toisella.

Ja olin minä oikeassa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Sannika

Miten voit auttaa

Kirjoittaja Sannika

Jos oikeasti haluat auttaa, ethän roiskaise ilmaan: ”kerro sit jos voin
jotenkin auttaa.” Erityislapsen vanhemmilla ei ehkä ole voimia kertoa, kun
tilanne on päällä. Ei kehtaa kysyä, tai ei tule mieleen, kuka se olikaan
joka apuaan tarjosi silloin kun kuljin täydessä sumussa sydän huolesta
rutussa.

Sen sijaan tarjoa konkreettista apua, tee ehdotuksia, mieti mitä osaat ja
ehdit OIKEASTI, mihin sinulla on mahdollisuus. Ehdota jotain selkeää,
jotain jolle on helppo sanoa: kyllä kiitos.

Kysy vaikka, voisitko tulla leikkaamaan nurmikon tai tekemään lumityöt.
Voisitko viedä muut lapset leikkipuistoon tai voisivatko he vaikka tulla
teille katsomaan leffaa. Tekisitte popcorneja.

Ehdota, että leipoisit pakkaseen pullaa tai piirakkaa, tekisit
makaroonilaatikon tai kasvissosekeittoa. Tulisit imuroimaan, viikkaamaan
pyykit tai siivoamaan keittiön, laittamaan puutarhakalusteet talvi- tai
kesäkuntoon, mitä nyt mieluiten itse tekisit, pystyt ja jaksat. Ehdota
vaikka, että voisit tulla pesemään ikkunat ensi viikonloppuna tai
huoltamaan polkupyörät joku arki-ilta.

Voisitko vaikka kuljettaa perheen muita lapsia harrastuksiin, vaikka yhden
kerran, tai kerran kuukaudessa. Voisitko tulla kotiin avuksi siksi aikaa
että vanhemmat käyvät kaupassa keskenään. Voisitko viedä siskon tai veljen
sairaalan leikkipuistoon tai luonnontieteelliseen museoon silläaikaa kun
vanhemmat ovat osastolla. Voisitko tuoda sunnuntai-iltana
infektio-osastolla jumittavalle äidille lämmintä ruokaa ja valmiiksi
tehdyt voileivät aamua odottamaan.

Jos osaat ommella, kysy löytyisikö paikattavaa tai parsittavaa, voisitko
valmistaa tai tuunata erityislapselle sopivia asuja – kaikille ei
valmisvaatteiden mitoitus mene. Saatetaan tarvitaan erityisiä taskuja,
halkioita tai ylimääräisiä nappeja jotta vaate on helppo pukea ja riisua
tai käyttää apuvälineiden, avanteiden tai katetrien kanssa. Talvella
tarvitaan villahousuja, töppösiä, tumppuja…

Jos tiedät että perheessä synttärit, nimiäiset tai vaikka rippijuhlat
lähestyvät, tarjoudu valokuvaamaan, leipomaan kakku tai tulemaan
kahvinkeittäjäksi, tuulettamaan matot tai luuttuamaan. Jos vanhemmat ovat
sitä tyyppiä että hoitavat mieluiten järjestelyt itse vaikka pää
kainalossa, ehdota että tulisit lukemaan satuja perheen pienimmille siksi
aikaa että järjestelyt ovat valmiit.

Jos käy niin että apuasi ei oteta vastaan, älä ota sitä
henkilökohtaisesti. Kun kaikki kaatuu päälle, tuntuu avun
vastaanottaminenkin joskus rankalta. Saattaa hävettää muutenkin kaikki se
kaaos ja sotku kotona, eikä siihen kertakaikkiaan ehkä juuri sinä päivänä
jaksa päästää ketään ulkopuolista.

Ethän lannistu, vaan ehdota jotain muuta joku toinen kerta, anna tilaa ja
tee selväksi, että olet tosissasi, etkä ole tulossa toisen kotiin
arvostelemaan vaan auttamaan. Ethän odota, että sinulle soitetaan, vaan
ole itse aktiivinen, laita vaikka tekstari silloin tällöin.

Mutta ennen kaikkea, suurin palvelus kaikista on, ettet tuo pöpöjä.
Pesethän kätesi kunnolla heti saavuttuasi. Jos perheessäsi on rokkoa,
flunssaa tai vatsatautia, kerro se suoraan ja pysy poissa. Ethän tule
ollenkaan, vaikka olosi olisi ”vain pikkuisen kipeä”. Niin autat kaikkein
eniten.

Oli apusi ajallisesti ja vaivallisesti pientä tai suurta, voit olla varma,
että se muistetaan. Ethän pahastu, jos et juuri nyt saa vuolaita
kiitoksia. Jos katsot tarkkaan, niin silmistäni näet varmasti, että tekosi
oli tärkeä. Kiitos.

1 kommentti

Kategoria(t): Sannika

Päivän paras hetki

Kirjoittaja Sannika

Tänään oikaisemme metsäpolkua, pujottelemme kivien välistä, kurkkaamme
millä korkeudella ojassa vesi on tänään. Vartissa ehdimme keskustella
kastematojen elämästä, kuun kiertämisestä maapallon ympäri ja miettiä,
miksi katuvaloja ei tarvita valoisana aamuna. Kilometrin päiväkotimatka
menee kävellen käsi kädessä, minä ja Esikoinen. Nautin tästä hetkestä,
meidän kahden jutteluista.

Oikeastaan olisi jo vähän kiire, ajatuksiin yrittää tulla päivän
ensimmäinen palaveri. Ja kirjekuori Kelaan pitää muistaa pudottaa
postilaatikkoon. Keskityn, olen tässä ja nyt. Tänään vielä kuljetaan
käsi kädessä, pian sen aika voi olla ohi – tiedän että se päivä on
tulossa kun äidin kanssa ei enää voi kulkea näin, ainakaan perille asti,
etteivät kaverit näe.

Autolla olisi nopeampi kulkea, tiedän, mutta silloin jäisi nämä
keskustelut käymättä. Tietäisin paljon vähemmän siitä, mitä upeita
ajatuksia pienessä päässä liikkuu, keskittyisin ajamiseen ja kiireeseen,
vastaisin vähempiin kysymyksiin. Aikaa ei olisi.

Tämä on päivän paras hetki, kulkea kaksin, olla tässä ja nyt, tuli
taivaalta sitten räntää tai aamuauringon ensi säteitä.

Erityisen kanssa ei tätä mahdollisuutta ole. Erityinen kulkee päiväkotiinsa
taksilla, kaupungin toiselle laidalle. Lähempänä ei voida tarjota
sellaista tukea ja osaamista, mitä tarvitaan. ”No ompas kätevää”, moni
ihastelee, kun kuulee taksikyydeistä. Niin minäkin aluksi, mutta nyt
vasta olen tajunnut, mitä samalla menetän. Kyllä ne kieltämättä aamuja
helpottavat nuo kyydit, mutta vievät myös jotain arvokasta pois.
Erityisen kanssa aamut ovat kellontarkkaa hässäkkää, pitää olla valmiina
juuri silloin kun taksi tulee, pitää olla valmiina ulkovaatteet päällä
ja valmiina lähtöön, aamulääkkeet otettuna, tavarat pakattuna,
reissuvihko täytettynä, kengät jalassa ja pipo päässä. Vaikka taivaalla
näkyisi sateenkaari ja ohitse lentäisi joutsenparvi niin taksiin on
mentävä silloin kun taksi tulee.

Kaikkea ei voi saada, näin on paras – taksikyyti on kuitenkin nopein
tapa hoitaa kuljetus. Muuten venyisivät hoitopäivät matkoineen liian
pitkiksi, eikä koskaan ehdittäisi ruokakauppaan tai ottamaan erää
Afrikan tähteä ennen iltapalaa.

Siispä täytyy ottaa ilo irti siitä mistä saa. Iltapäivällä olen taksia
vastassa, ja nappaan lapsen syliin. Onneksi terapeutit eivät näe nyt,
naurahdan, koska aina pitäisi kävelyttää, ei koskaan kantaa. Ei lapsi
muuten opi, ei saa sitä arjen kuntoutusta.

Mutta tämä on meidän oma salaisuus. Kädet kietoutuvat kaulaani, saan
suukon poskelle. Kymmenen metriä kotiovelle ja portaat ylös kävellään
näin, kaksistaan. Erityinen minun sylissäni, kuiskaan korvaan: ”Kiva kun
tulit kotiin.” Kuulen kuinka lapsi melkein kehrää. Päivän paras hetki,
taas.

1 kommentti

Kategoria(t): Sannika

Perjantai on pahin

Kirjoittaja Sannika

Välttelen sairaalan pääaulaa aina keskipäivällä, ja eritoten
perjantaisin. Jos käymme kontrolleissa keskellä päivää, menen mieluiten
sisälle sivuovista tai takakautta, vaikka joutuisi kiertämään pidemmän
lenkin. Kun on kiire ja mentävä aulan kautta niin kiinnitän katseeni
tiukasti lattiaan, opaskyltteihin, eteenpäin ei mihinkään, koitan mennä
vauhdilla ja olla katsomatta ketään. Kun lapsi on osastolla ja saan
mennä kahville niin kierrän kellarin kautta, tunneleita pitkin tai pihan
puolelta. Joskus livahdan polin ovista kahvilan käytävälle katsomatta
aulan suuntaan. Pääaula on keskellä päivää aina hankala paikka.

Aulassa ei arkisin lounasaikaan voi olla näkemättä Niitä Onnellisia.
Miehiä, jotka ylpeinä kantavat tyhjää turvakaukaloa vauvanhakumatkalla
kohti hissiaulaa ja synnyttäneiden osastoa. Äitejä, jotka hieman
jännittyneinä odottavat pienen vastasyntyneen kanssa aulassa, että isä
siirtää auton lähemmäs. Perheitä, jotka yhdessä käsi kädessä vievät
nuorinta tulokasta kohti ulko-ovia ja kotia. Isoveljiä ja isosiskoja,
jotka hyppelehtivät jännittyneinä vauvan ympärillä ja mieli tekisi ottaa
syliin ja silittää.

Minä muistan sen tunteen Esikoisen syntymän jälkeen, muistan sen ilon:
katsokaa miten ihana vauva meillä on! Muistan sen, kuinka hankalaa oli
liikkua ja silti teki mieli hyppiä riemusta ja tehdä kärrynpyöriä. Minä
sain sen kerran jo kokea.

Mutta toisella kertaa asiat eivät menneetkään niin. Minä jouduin toiseen
joukkoon. Siihen joukkoon, jotka kotiutettiin heti aamusta, kun jalat
kantoivat ja fyysiset haavat olivat lähteneet paranemaan. Siihen
joukkoon, jonka ei tarvinnut jäädä odottelemaan lounasaikaan vauvan
kotiinlähtötarkastusta, koska vauva ei lähtenyt kotiin. Turvakaukaloa ei
tarvittu, ei kotiinlähtövaatteita, ei pieniä tumppuja ja töppösiä, jotka
oli pakattu kotona valmiiksi.

Tarvittiin kuitenkin liivisuojia, käsidesiä ja lavoittain nenäliinoja.
Lapsen sijaan kotiin sai kantaa sairaalalta maitopumpun, rautaisen
möhkäleen. Kyyneleet tekivät siitä lastista vieläkin raskaamman, pala
juuttui kurkkuun.

Se sattuu vieläkin, vaikka lopulta tulikin sitten se päivä, jolloin oman
lapsen sai viedä riemusaatossa kotiin lainaksi. Jotain jäi puuttumaan,
jotain meni rikki. Ja sairaalaan on palattu vielä monta kertaa. Pääaula
on hankala paikka edelleen.

Kun lapsi on sairaalassa viikon, viikkoja, kuukauden, kuukausia, niin
perjantai on aina vaikeista päivistä vaikein. Silloin kotiutetaan kaikki
mahdolliset potilaat, viikonlopuksi kotiin. Jos ei pysyvästi, niin
ainakin kotilomalle käymään. Ja jos omalle lapselle ei perjantaina
lähtölupaa tule, tietää että edessä on taas yksi viikonloppu sairaalan
seinien sisällä.

Joskus mielessä käy, että mitä jos minäkin vielä joskus saan kotiutua
sairaalasta terveen vastasyntyneen kanssa. Tunnenko sitä riemua, itkenkö
ilosta, soitanko torvia ja pasuunoita, liehutanko lippuja.

Ja entä jos juuri silloin, kun astumme aulaan, näen naisen joka silmät
kyynelissä kääntää katseen pois ja tuijottaa tiiviisti lattialaattoja.
Osaanko minä silloin olla iloinen siitä mitä minulla on.

Ehkä minä toivon, että juuri sinä päivänä teho-osasto tyhjenee, ja
kaikki pääsevät kotiin. Se olisi maailman paras perjantai.

13 kommenttia

Kategoria(t): Sannika

Tänään olin äiti

Kirjoittaja Sannika

Oli ihana päivä. Toisaalta tavallinen, arkinen, mutta erilainen. Sellainen, että lapsi voi hyvin, ei ollut sairaalakäyntiä, kontrollia, ei mitään menoja, ei edes tavallista flunssaa tai vatsatautia.

Vaihtaessani lapselle vaippoja kevättalven aurinko paistoi ikkunasta sisään. Hiekkapaperia, kauhistuin, kun katsoin lapsen käsivarsien kuivaa ihoa.

Tähän mennessä tarmoni oli mennyt niihin asioihin, joiden hoito oli sairaalasta määrätty: leikkaushaavoja, katetria ja avanteita pitää huoltaa ja tarkkailla, putsata ja säätää. Silmät etsivät tottuneesti mahdollisia tulehtuneita paikkoja, näppylöitä, haavaumia, likaa.

Kädet, jalat, selkä – mieleeni iskeytyi että niitä en ole oikein koskaan sen kummemmin huomannut. Kynnet on toki leikattu ja lapsi pesty. Ehkä olen katsonut, tyhjin ja väsynein silmin, näkemättä oikeastaan mitään. En ole tainnut lastani nähdä kunnolla kokonaan, ilman kiirettä ja stressiä, huolta siitä, irtoaako joku piuha tai letku, onko painoa riittävästi, tuleeko oksennus, täytyykö lisätä lääkitystä.

Joten tänään minä rasvasin lapseni ihon. Levitin kosteusvoidetta paljain käsin kapeisiin reisiin, laihoihin pohkeisiin. Jalkapohjiin, joihin koskiessa ilmoille pulppusi nauru ja kikatus, niin iloinen, että voisin kuvitella lumen sulavan pihalla puroiksi.

Levitin voidetta selkään, ja huomasin, että se on vielä hienon karvan peittämä, aivan kuin pienellä vauvalla. Tunsin sormenpäissäni selkärangan, pienen ja silti niin vahvan. Mitä kaikkea se onkaan jo kestänyt. Löysin käsivarresta hauskan syntymämerkin, ja painoin mieleeni mistä sen löydän. Suukotin lapsen päästä varpaisiin. Nautimme yhdessä kosketuksesta, minä ja lapsi.

Tänään en ollut sairaanhoitaja, laborantti, terapeutti tai lääkäri. Tänään minä sain olla äiti.

2 kommenttia

Kategoria(t): Sannika