NIIN NORMAALIA

Kirjoittaja Hanna Tiihonen

Yritän miettiä missä kohdassa minä tipahdin kelkasta? Missä vaiheessa lakkasin ymmärtämästä, että olemme normaali, tavallinen nelihenkinen lapsiperhe, verrattavissa mihin tahansa normaaliin tavalliseen nelihenkiseen perheeseen? Oliko se silloin, kun elvytin lastani kolmatta kertaa vai silloin, kun soitin ambulanssia tajuttomalle lapselle sadatta kertaa. Vai kenties silloin, kun lapsen diagnoosilista jatkoi kasvamistaan ja oireilu oli jotain aivan muuta kuin mitä oppikirjassa kerrottiin, että sen pitäisi olla. Meille tätä viestiä tulee kuitenkin nyt ovista ja ikkunoista, toisin kuin sitä apua ja tukea, jota olemme pyytäneet. Ilmeisesti siihen on vain uskominen, että kaikki meillä on ihan normaalia.

Saanko siis esittäytyä uudelleen; perheeseeni kuuluvat lisäkseni aviomies ja kaksi teiniurosta (tarkoitan siis lapsiamme) sekä koira. Asumme omakotitalossa, kaupungin kauimmaisessa lähiössä, hyvien lähipalveluiden ja naapureiden sekä huonosti kulkevan julkisen liikenteen varassa. Tästä syystä meillä on myös oltava auto, että pystymme liikkumaan.

Me vanhemmat käymme töissä, tosin jouduin lyhentämään työaikaani nuoremman teiniuroksen sairauksien aiheuttamien oireiden vuoksi, mutta niinhän jokainen normaali äiti tekee. Mitä vain lastensa vuoksi. Olen tämän teiniuroksen omaishoitaja, ollut koko hänen elinikänsä, mutta sehän on sitten kai normaalia tavallisessa nelihenkisessä perheessä, että toinen vanhemmista on omaishoitaja tavalliselle, normaalille lapselleen. Kävelen lapsen perässä ja muistutan häntä juuri sanomastani asiasta, koska hänen muistinsa ei toimi normaalisti sairaudesta johtuen. Tänään sain kuulla, että hän oli ollut ulkona sortseissa, mutta eikös jokainen tavallinen teini ulkoile sortseissa +yhden asteen lämpötilassa, jos ei löydä vaatteitaan, jotka on hänelle laitettu valmiiksi sohvalle?

Teiniurokseni on ollut syksyn aikana lukemattomia tunteja poissa koulusta, koska hän ei voi hyvin. Päätä särkee. Niveliä särkee. Flunssa alkaa, kun edellinen loppuu, mutta kyllä kai kaikki tavalliset teinit ovat paljon poissa koulusta tällaisten syiden vuoksi. Näin ainakin lääkäri antoi ymmärtää, että 80% nuorista kärsii jatkuvista nivelkivuista, jotka eivät johdu reumasta ja syövät särkylääkkeitä päivittäin. Lisäksi tuli selväksi, että yliliikkuvien nivelien aiheuttama kipu loppuu, kun lapsi täyttää 13 vuotta. Sen jälkeen yliliikkuvat nivelet eivät enää voi selittää jatkuvia nivelkipuja. Päätä nyt särkee kellä tahansa, joka tavallista elämää viettää, niin paljon että sen takia tulee poissaoloja säännöllisesti. Vähemmästäkin tulee stressiä.

Teinilläni on erilaisia kuntoutuksia ja terapioita kolmesti viikossa + kotona tehtävä arkikuntoutus, mutta sehän se vasta normaalia onkin tavallisten teinien keskuudessa?

Yksi lääkäri kirjoitti lausunnossaan kesällä, että teinini tarvitsee hoitoa ja ohjausta ympäri vuorokauden, mutta herran jestas, kuka normaali vanhempi jättäisi teininsä vahtimatta, ohjaamatta ja hoitamatta sekunniksikaan? Yhden sairautensa vuoksi teinini ei voi käydä uimassa ilman elvytystaitoista aikuista, mutta eikös jossain tutkimuksessa lukenut että suomalaisten uimataito on heikentynyt viime vuosina, että normaaliahan tämäkin kai sitten on…

Koulussa teinilläni on sairauksiensa vuoksi henkilökohtainen avustaja, jonka vastuulla on teinin avustaminen oppitunneilla lukihäiriön vuoksi ja huolehtiminen teinistä äkillistenkin kohtausoireiden aikana. Jaa mutta siitäkin taisi olla jokin tutkimus hiljattain kuinka suomalaisten teinien lukutaito on heikentynyt ja kuka teini nyt ei kohtauksia saisi silloin tällöin, kun herne menee nenään? Kyllä siinä henkilökohtaista avustajaa tarvitsee kuka tahansa tavallinen, normaali teini. Oma teinini ei enää jaksa kertoa kivuistaan lääkärille, koska hän on oppinut ettei sillä ole mitään merkitystä, kun apua kipuun ei saa. Viimeinen niitti hänelle tuli tänään, kun lääkäri totesi että kyllä jokaiselle nuorelle tekee hyvää miettiä mikä on hyvää käytöstä ja mikä ei, mutta ei sen takia tarvitse musiikkiterapiassa käydä. Se ainoa asia, joka tällä hetkellä tuntuu tekevän hyvää hänelle kaiken kipuilun ja oireilun keskellä. Tämä siksi, että teini ei muista syytä miksi hän aloitti musiikkiterapian kaksi kuukautta sitten eikä osaa kertoa ventovieraalle lääkärille puolessa tunnissa mikä hänen elämässään tällä hetkellä on haastavinta. Eipä me sitä apua olisikaan haluttu tähän tavalliseen perhearkeemme!

 

 

 

 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): luokittelemattomat

Omaishoitajan sairas(loma)päivä

Kirjoittajana Leijonaemo Tarja

Kuka auttaisi omaishoitajaa?

Herään aamulla pääsärkyyn, jota en toivoisi vihamiehellenikään. Tuntuu, kun viimeisten vuosien pitämättömät pikkujoulut olisivat päättäneet kostaa iskemällä krapulan, vaikken ole juonut. ”Ähäkutti, siitäs saat kun vedät itsesi liian tiukalle” tuhannet kipuiskut huutavat. Suljen ne mielestäni kipulääkkeillä ja aloitan päivän toimet. Hädissäni mietin kelle soittaisin; Huolehdin lapsistani 24/7 ja tiedän ettei lapset kykene pukemaan, ottamaan aamupalaa tai menemään kouluun ilman ohjaustani ja vieressä auttamistani.

Tukiverkostoa meillä ei ole. Silti alan käydä mielessäni läpi mahdollisia auttajia. En voi soittaa vanhemmilleni, sillä he asuvat parin sadan kilometrin päässä. Äitini kunto edes mahdollista kaikkien hoitoa, hyvä jos yksi lapsista pystyy joskus siellä olemaan. Toinen mummi on yhtä etäällä ja on sitä mieltä, että kyllä nuo tokiintuu kuhan aikuisiksi kasvavat, sitten kuulemma ovat normaaleja. Tuskin hänkään siis.

MLL? Hoitajia meillä on käynyt vaikka millaisia, kummallisesti ne käyvät yleensä vain kerran. Yhden kanssa lapsilla oli kiva koiraleikki; lapset söivät magneetteja ja omistaja(eli hoitaja) oli toisessa huoneessa puhelimella. Yksi kertoi minulle kuinka hän tietää asiat paremmin eikä ymmärtänyt miksi ei voida tehdä hänen tavallaan. Yleensä hoitajille tulee yllättäen ”jotain muuta”. Taidan siis olla enää riskeeraamatta.

Samalla kun käyn listaa läpi huolehdin lapsista ja toivon, että lääke auttaisi. Herätä eka, katso että nousee, pukee oikeanlaiset vaatteet ”Ei, enää ei laiteta shortseja, ulkona on lunta” pyydä olemaan huutamatta, johdata alas, laita aamupala, käske pöytään ja muutama kerta muistuta että ensin ruoka, sitten leikit kissojen kanssa, herätä toinen, sama rumba, mutta nyt ole vielä lasten välissä etteivät satuta toisiaan. Lasten äänetkin sattuvat ja oksettaa, mutta jaksaa, jaksaa.

Ai niin, kunnan kotiapuhan on nykyisin meille saatavana. Ei, eihän se viimekertainenkaan jaksanut, sehän hätyytti minut kaupungilta ja lähti kotiinsa ”En ymmärrä miten sinä jaksat noita, minä en jaksa” olivat hänen sanansa ovea sulkiessa. Tukiperhe jaksoi kuitenkin kolme-neljä kertaa, mutta heidän kanssaan viikonloput piti päättää puoli vuotta etukäteen. Tuskin siis tähän hätään auttaa. Pojan tukihenkilökin menetettiin uudistusten ja kelasiirtojen takia.

Vielä mietin olisiko joku kaveri/ystävä/puolituttu joka kuljettaisi lapset kouluun, mutta ne vähäiset yhteydet muihin ihmisiin hävisivät siinä vaiheessa kun jäin töistä pois, huolehtimaan lapsistani. Kai ne kyllästyi siihen, etten koskaan voinut lähteä minnekään, tai jos lähdin oli kolmen lapsen huuto ja riehuminen heille liikaa.

Vaikka, minähän olen omaishoitaja; hoidan omaistani niin hyvässä kun pahassa. Olinpa itse terveenä kuin sairaanakin. Eli pikkuisen lisää vaan lääkettä ja auton rattiin. Tänään oli hyvä aamu, joten lapset eivät myöhästyneet kuin muutaman minuutin. Kotiin ja vaikka sänky kutsuisi lepäämään niin työ kutsuu. Pyykit pesuun, ruoan laitto ja pikainen imurointi ennen ensimmäisen koulusta hakua ja psykologille vientiä. Hieman hän ihmettelee aurinkolasejani, muttei kysy syytä. Välissä kaupassa käynti ja lapsen haku. Toinen koulusta ja kotiin, jossa kolmas odottaa nälkäisenä; huolehtimaan, ohjaamaan, vahtimaan ja odottamaan nukkuma-aikaa.

Lopulta illalla lapset hiljenevät ja itse saan painettua edelleen jyskyttävän pääni tyynyyn. Ennen nukahtamista mietin, että entä jos niskan pullistuma on pakko leikata, mitä lapsille tapahtuu. Sitten onneksi uni vie voiton, ja huolet kaikkoavat muutamaksi tunniksi.

 

 

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): luokittelemattomat

Valtakunnallinen Omaishoitajien viikko 26.11-3.12.2017

Valtakunnassa vietetään omaishoitajien viikkoa ja me Leijonaemot haluamme tällä viikolla tuoda esiin lapsen omaishoitajuuden. Se on asia mikä tuntuu aina unohtuvan, kun omaishoidosta puhutaan. Julkaisemme viikon aikana tarinoita todellisesta elämästä, siitä paineesta, jossa lapsen omaishoitaja joutuu elämään. Ensimmäinen kirjoitus koskee omaishoitajan sairaslomapäivää. Onko omaishoitajalla oikeutta sairaslomaan?

Jätä kommentti

Kategoria(t): luokittelemattomat

Äiti ei ota lastaan kotiin

Äidin käsi tärisee. Hän miettii huomaavatko muut sen ja tarttuu toisella kädellään  käteensä. Tuntuu oudolta pitää itseään kädestä. Kosketus ei lohduta. Nyt tärisee molemmat kädet. Pelkoa ei saa näyttää, se on epävarmuutta ja huonoutta. Ja vaikka jokainen solu äidissä huutaa:”nähkää minun tuskani” niin hän siirtää kätensä pöydän alapuolelle juuri ennenkuin suuri puistatus kulkee hänen lävitseen.

Puhutaan hänen lapsestaan. Teini-ikäinen tytär istuu sikiöasennossa nojatuolissa eikä sano sanaakaan. Hänen asioistaan päätetään, mutta hän ei ole siihen osallisena. Hän on paikalla, mutta ei  ole läsnä. Haavat ranteissa ja nilkoissa puhuvat omaa tarinaansa. Jokainen niistä on ollut helpompi ratkaisu kuin sisäinen tuskansa. Ahdistus on liian sietämätöntä.

”Ei ole syytä pitää osastolla”, sanoo lääkäri. ”Äiti kieltäytyy ottamasta kotiin”, sanoo toinen. Äidin korvissa humisee. Hän katsoo pöydän pinnassa olevaa naarmua ja miettii sen pituutta. ”Älkää viekö minun lastani”, hän haluaisi huutaa. ”Minä olen tehnyt kaikkeni.

Valvonut tuhat yötä. Itkenyt tuhat itkua. Ottanut vastaan kaiken.

Soittanut apua sitä saamatta.” Tämän kaiken äiti haluaisi kertoa, mutta tyytyy miettimään naarmun pituutta eikä sano mitään. Ei enää jaksa. Äiti tärisee.

Tytär on tuotu ambulanssilla sairaalan kautta osastolle. On juotettu lääkehiiltä ja odotettu, että elintoiminnot taas tasaantuvat. Yksi lääkäri kirjoittaa M1-lähetteen ja toinen jo muutaman päivän jälkeen purkaa sen ja lähettää nuoren kotiin. Äiti ottaa lapsensa vastaan, lohduttaa, puolustaa ja yritää valvoa. Turhaan. Parin päivän päästä nuori on taas verta valuvana viety sairaalan ja tikkauksen jälkeen osastolle, josta hänet kotiutetaan. Leikki jatkuu loputtomasti.

Sisarukset näkevät, sisarukset kuulevat, äiti pelkää, isä pelkää.

Pikkuveli ei enää puhu vaan sulkeutuu huoneeseensa. Pelottaa häntäkin, epäilee äiti.

”Niin, äiti ei ota tätä nuorta kotiin. Me kotiutamme hänet lastensuojelun haltuun”, sanoo lääkäri. Äiti ei enää pysty pidättelemään kyyneleitään. Eikö kukaan halua auttaa tätä nuorta? Miksi hänet halutaan osastolta pois, kun tiedetään, että tulee muutaman päivän päästä takaisin? Tytär huutaa ääneti apua eikä kukaan ole taajuudella. Äiti ei enää jaksa. Osastolla nuori on ehkä turvassa, ainakin niin äiti haluaa uskoa. Ja silloin kotona hengittäminen  on hetken helpompaa.

Lastensuojelun sosiaalityöntekijä katsoo vapisevaa äitiä ja katsoo nuorta. Tovin päästä lausuu: ”Lastensuojelu ei ole psykiatrisen sairaalahoidon jatkohoitopaikka.” Äiti unohtaa hengittää. Alkaa pitelemätön tärinä ja kyyneleet valuvat äidin silmistä. ”Kiitos”, hän sanoo mielessään, muttei saa sanaa suustaan. Kyyneleiden tulva kastelee pöydän. Kyyneleet ovat helpotuksen pisaroita.

Kahden kuukauden jälkeen äiti ja tytär lähtevät yhdessä kotiin.

Kirjoittanut Leijonaemo

Parhaillaan on menneillä Mielenterveysviikko. Myös lapset ja nuoret tarvitsevat mielenterveyspalveluja. http://mtkl.fi/palvelut/mielenterveysviikko/

Jätä kommentti

Kategoria(t): luokittelemattomat

Leijonaemot Kokkikoulussa – Kiitos Villa Kataya

Kirjoittaja: Janet Grundström

Tiistaina 7.11. sain olla mukana vapaaehtoisen vertaisohjaajan ominaisuudessa Villa Katayan Leijonaemoille tarjoamassa upeassa ja elämyksellisessä kokkikoulu-illassa. Paikka sijaitsi Lauttasaaressa, aivan meren rannassa, ja iltapimeällä Espoon Keilasaaren valot loistivat upeasti vastarannalta. Puitteet olivat huikeat.

Meidät vastaanotti illan emännät Sanna ja Suvi-Tuuli Villa Katayalta. Itse tulin kiireisen työpäivän jälkeen paikalle ja oli arjen luksusta, kun vastaanotto oli ihanan ystävällinen ja lämmin. Tuli sellainen olo, että on tärkeä, odotettu vieras. Kun kaikki kaksitoista osallistujaa olivat tulleet paikalle, saimme ohjatun kierroksen upeassa talossa. Täytyy sanoa, että talo on aivan mieletön! Soveltuu kyllä kaikenlaisen juhlatilaisuuden järjestämiseen todella hyvin. Pihalta löytyi upea terassi jättigrillillä ja poreammeella varustettuna ja laiturin päästä olisi voinut vaikka pulahtaa uimaan.

Tämän jälkeen talon kokki Masse, Mathias Kumlin otti homman haltuun. Kävimme yhdessä läpi mitä illan menu piti sisällään. Masse oli hyvin suunnitellut menun niin, että kaikkien osallistujien ruokavaliot oli huomioitu ja kaikki saivat tarjolle samaa ruokaa. Tämän jälkeen meidät jaettiin kolmeen neljän hengen ryhmään ja kukin ryhmä teki yhden ruokalajin. Itse pääsin ryhmään, jossa tehtiin pääruoka.

Oli ihana nähdä, miten toisilleen ennalta tuntemattomat tai vaan vähän tutut vertaiseni olivat kuin olisivat tunteneet toisensa jo pidempää. Yhteishenki oli käsin kosketeltavissa ja todellakin kaksitoista kokkikoululaista ja yksi pääkokki mahtuivat hyvin samaan keittiöön. Ihailen kyllä pääkokin ammattitaitoa, kun kaksitoista innokasta amatööriä kysyy lähes yhtäaikaisesti ohjeita ja silti hän pystyi neuvomaan meitä kaikkia. Ja ainakin minulle jäi se tunne, että apu ja tuki oli koko ajan saatavilla. Täydet kymmenen pistettä siis Masselle! Olet ihan huippu!

Ilta huipentui kolmen ruokalajin illalliseen. Jokainen ryhmä tarjoili omat aikaansaannokset pöytään. Jokainen ryhmä oli selkeästi ylpeä tekemästään annoksesta. Ruoka oli aivan mahtavaa. Ihana kulinaristinen elämys meille kaikille.

Illan Menu

Paahdettua kurpitsakeittoa, vuohenjuustomoussea&persiljajuurisalaattia

***
Foliossa grillattua sitruuna-fenkolilohta, perunapyreetä & rucolapestoa
***
Glögipäärynää&Co

 

Tällainen ilta on hyvä esimerkki siitä, että vertaistukea voi saada myös tekemällä kivoja asioita yhdessä. Osallistujat kiittivät ylistävillä sanoilla ja kertoivat, miten ilta oli mahtava piristys rankan arjen keskellä. Moni alkoi jo miettimään, milloin toteuttaa illan menun omassa kodissaan.

Leijonaemot ry haluaa kiittää koko Villa Katayan henkilökuntaa ja omistajia upeasta illasta! Tällainen elämys pahimman pimeyden aikaa oli ihan mahtava voimavaratankkaus meille kaikille!

Mikäli sinulla on yritys, joka haluaa tarjota vastaavanlaisen elämyksen ole rohkeasti yhteydessä minuun. Leijonaemot ry tarjoaa vertaistukea ympäri Suomen, joten yrityksen ei tarvitse sijaita pääkaupunkiseudulla.

Villa Kataya yhteistiedot löydät täältä: https://www.villakataya.fi/

Jätä kommentti

Kategoria(t): Janet

Lapsi sairaalassa; Kuka on hoitaja, kuka on äiti, kenellä on vastuu?

Kirjoittaja: väsynyt Leijonaemo

Viime aikoina on puhuttu julkisuudessa paljon sairaaloidemme huonosta kunnosta ja uusi lastensairaalan rakentaminen on saanut paljon näkyvyyttä. Molemmat tärkeitä asioita, enkä halua tällä kirjoituksella yhtään väheksyä kumpaakaan. Sote on myös kovasti näkyvillä ja monissa julkaisussa puhutaan lasten sairaalahoidon kohdalla koko perheen hyvinvoinnista ja jaksamisesta.

Poikamme on täysin autettava ja perussairauden vuoksi häntä ei voi jättää hetkeksikään yksin. Kotona tämä sujuu ja kaikki häntä arjessa hoitavat tahot tietävät tämän. Kun arkeen tulee jotain odottamatonta ja meidän kohdalla se tarkoittaa sairaalareissua ja sairaalassa yöpymistä useamman yön, joudumme sananmukaisesti taistelemaan tästä. Lähes kymmenen vuoden aikana olemme viettäneet sairaalassa useita satoja vuorokausia. Sairaalavuorokausia on kertynyt jo niin paljon, että jokainen varmasti ymmärtää että kun sairaalan hakeudumme/joudumme on hätä todellinen. Ja ei, me emme halua olla sairaalassa yhtään ylimääräistä. Tämän on useampi lääkärikin ymmärtänyt ja yleensä kysyvätkin haluammeko kotiutua, vaikka lapsi on täysin puolikuntoinen.

Lapsemme syntymän jälkeen olemme yhdessä mieheni kanssa tehneet päätöksen, että haluamme jatkaa elämää mahdollisimman normaalisti itseämme kehittäen. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että olemme molemmat melko vaativassa työssä. Olemme luoneet omat käytäntömme, jotta arkemme sujuisi mahdollisimman hyvin. Pääsääntöisesti se sujuukin, mutta kun arkeen tulee jotain normaalista poikkeavaa, on ulkopuolelta tulevan avun oltava yhtä järkkymätön kuin oma järjestelmämme arjessa.

Olemme nyt viettäneet useamman viikon yhdessä Suomen suurimasta sairaaloista ja neljällä eri osastolla. Tehohoitopäivät pois laskettuna olemme itse olleet paikalla hoitamassa oikeastaan koko ajan ja tämä tuntuu olevan tällä hetkellä olettamuskin. Jokaisella osastolla hoito menee suunnilleen näin: lääkäri määrää lääkkeet, hoitaja tuo lääkkeet, jotka vanhempi antaa. Hoitaja käy huoneessa silloin kun lapselle tarvitsee tuoda ruokaa, lääkkeitä tai pyydämme lapselle jotain. Kaiken hoidon hoidamme me. Koska sairaalassaolon kestoa emme pysty ennustamaan emme ”uskalla” kumpikaan jäädä kokonaan töistä pois vaan vuorottelemme sairaalassa ja töissä. Päivät ovat nyt useamman viikon ajan ollut ympäripyöreitä. Tähän kun lisätään pohjaton huoli omasta lapsesta, on omat energiat aika lailla käytetty.

Palatakseni alussa mainitsemaani koko perheen hoitamiseen, voin todeta, että tämän useamman viikon aikana, kukaan ei ole kertaakaan kysynyt, kuinka jaksamme. Lähes 20 päivän aikana, kerran hoitaja kysynyt olemmeko syöneet. Ne kerrat, kun meidän jaksamista, näiden vuosien aikana kyselty on laskettavissa kahden käden sormilla.

Vajaa kymmenen vuotta sitten, meiltä vanhemmilta vielä kysyttiin, halummeko jättää lapsen osastolle yöksi, jotta saisimme nukuttua välillä. Täysin autettavan lapsen kanssa hyvät yöunet ovat valitettavan harvinaista herkkua. Tänä päivänä tulemme sairaalaan osastolle itse hoitamaan vielä sairaampaa lasta ja se sama erityinen arki jatkuu sairaalajakson jälkeenkin. Mitä tehdään sitten kun vanhemmat ei enää jaksa, kuka sitten hoitaa? Vai todetaanko vain, ettei asialle voida mitään?

-Erityisen väsynyt erityinen äiti

1 kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Kun kukaan ei lupaa mitään

Kirjoittaja: Leijonaemo

Epävarmuudesta ja tiedottomuuden tuskasta, kun tulee arkipäivää sitä todella oppii elämään hetkessä.
Ei, se ei takoita sitä rakentelisi pilvilinnoja unelmien lomista, se ei liity onneen jossa iloitaan materialismista, se ei sisällä suunnitelmia jouluksi, se ei sisällä suunnitelmia edes tunneiksi eteenpäin.
Se on elämistä hetkessä, tässä ja nyt, valmiudessa lopettaa kaikki, seisauttaa arki ja olla välittömästi sairaalavalmiudessa.

Huoli on ottanut ihan uudet tasot , ei, minua ei itketä päiväkodin portilla, kun rakas pentuni jäät itkien avustajasi syliin.

Tiedän, että itku laantuu pian ja sinulla on mukavaa. En voisi kuvitella päiväkotia parempaa paikkaa, mihin sinut täytyy jättää. Siellä sinua ei satuteta, ja päivät suunnitellaan tarpeidesi mukaan.

Minua itkettää, kun korkeasti koulutettu lääkäri sanoo ettei tiedä mitä tehdään, kun hysteerisesti itkevänä luovutan sinut leikkauspöydälle. Toivoen, että vielä nähdään.

Minun tekee pahaa ja oksettaa, kun pitelen sinua rakas pentuni väkisin tutkimuspöydällä. Kouristelet kivusta, yritän miettiä tärkeitä tuloksia minkä vuoksi tämäkin tutkimus on pakko tehdä.

Sisälläni itken krokotiilin kyyneliä. Ei mitään hätää sanon, enkä usko siihen itsekään.

Kun tänään heräsin mietin, että on taas astuttava leijonaemon saappaisiin ja lähdettävä uuteen matkaan Sinun, pentuni tähden.

Matkalla ilmoitan päiväkotiin ettet tule taas hetkeen, samalla kertoen toiselle lapselle etten tulekaan hakemaan vaan joku muu on portilla vastassa.

Pentuni, istut voipuneena auton penkillä ja sanot hiljaa,

”Muistatko äiti, kun viimeksi oltiin sairaalassa ja itketti niin paljon?”

Muistan, se tunne on minulla mukana aina.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo