Avainsana-arkisto: erityislapsi

Perheen ja työn yhdistäminen erityislapsiperheessä

Kirjoittaja: Janet Grundström

Perheen ja työn yhdistäminen erityislapsiperheessä on haastavaa ja vanhempien on oltava organisoinnin mestareita, jotta yhdistämisen saa onnistumaan. Selvitin Leijonaemot ry:n jäseniltä erään kyselyn yhteydessä, ovatko he joutuneet luopumaan töistä lapsen sairauden vuoksi. Saimme jäseniltämme yli 200 vastausta. Vastaajista 24 % oli joutunut luopumaan työstä kokonaan, 40 % oli joutunut osittain luopumaan työstään ja 13 % oli joutunut vaihtamaan ammattiaan. Vain 23 % vastaajista oli palannut omaan työhönsä.

Kun oma äitiyslomani päättyi, oli aika palata töihin. Vaikeasti vammaiselle lapselle ei kuitenkaan löytynyt hoitopaikkaa. Kunta ehdotti, että jäisin kotiin hoitamaan lasta. Elettiin vuotta 2001. Silloin kunnan sosiaalityöntekijä valehteli, että minulla ei ole oikeutta omaishoidontukeen, koska minun oli mahdollisuus saada kotihoidontukea alle 3-vuotiaan lapsen kotihoidosta. Olin silloin niin väsynyt ja tuore erityislapsen vanhempi, etten tiennyt, että omaishoidonlaki ei tunne ikärajoja. Eihän se ollut minun valintani jäädä kotiin, vaan kunnan.

Koska rahaa tarvittiin elämiseen kotihoidontukea enemmän, ryhdyin yksityiseksi perhepäivähoitajaksi. Tämä sopi silloiseen elämäntilanteeseemme hyvin: lapsi sai kavereita ja terveen lapsen mallin kotiin ja minä sain työtä. Poikamme aloitettua esikoulun lopetin perhepäivähoitajan työni. Pojalle oli tulossa isot leikkaukset ja hän tarvitsi hoitoa paljon enemmän kuin aikaisemmin. Esikoulustakin tuli yhtäjaksoista poissaoloa yli kolme kuukautta. Onneksi sain jo silloin omaishoidontukea.

Monelle työn aloittaminen on ylivoimaista. Kun on pitkään ollut kotona, alkaa uskoa siihen, että lapsi ei pärjää kenenkään muun kuin oman vanhempansa hoidossa. Alussa se varmasti niin onkin, mutta ajan myötä tilanne usein helpottuu ja työn tekeminen olisi mahdollista.

Erityislapsiperheet tarvitsisivat tukea, jotta perheen vanhemmat voisivat tehdä töitä, maksaa veroja ja kerryttää eläkettään. Liian moni vanhempi jää tuloloukkuun vuosikausiksi, kun erityislapsi ei saa tarvittavia tukimuotoja. Työn tekeminen varmasti mahdollistuisi, jos lapsi saisi henkilökohtaisen avustajan päiväkotiin tai kouluun, mikäli lääkäri katsoisi, että lapsi sellaisen tarvitsee. Vammaispalvelun palvelusuunnitelmassa pitäisi myös olla suunnitelma siitä, miten lapsen hoito toteutetaan silloin, kun lapsi ei äkillisen sairastumisen vuoksi voikaan mennä päiväkotiin tai kouluun. Toki useimpien työehtosopimusten mukaisesti vanhempi voi jäädä hoitamaan alle 10-vuotiasta äkillisesti sairastunutta lastaan kolmeksi päiväksi. Erityislapsi sairastaa usein pidempää kuin tuon kolme päivää. Entä sitten, kun lapsi täyttää 10 vuotta? Vammainen tai pitkäaikaisesti sairas yli 10-vuotias lapsi ei pärjää kotona yksin edes terveenä. Tällöin vanhempi joutuu olemaan palkatta pois työstään. Jos lapsi sairastaa kaksi viikkoa, saa vanhempi vain puolen kuun palkan. Kuka ihmeessä tulee toimeen puolella palkalla? Moni vanhempi on saanut lapsen sairastamisen vuoksi potkut tai vaihtoehtoisesti vanhemmat vuorottelevat työn tekemisessä, mikä takaa sen, että kotona lasta hoitamassa on aina jompikumpi vanhempi.

Mikä auttaisi yhdistämään työn ja perheen erityislapsiperheissä?

Omalla kohdallani nykyinen työni ei olisi mahdollista, ellen voisi tehdä sitä etänä ja välillä hyvinkin joustavin työajoin. Olen siis aina kotona ottamassa pojan vastaan koulusta ja pojan sairastuessa pystyn ainakin osittain tekemään ne kaikkein kiireisimmät työt.

Erityislapsen kanssa on myös paljon poliklinikkakäyntejä. Voisiko niitä järjestää ilta-aikaan, jolloin vanhemman ei tarvitsisi olla pois töistä ja lapsikin saisi olla koulussa? Kunta voisi myös järjestää lapsen hoidon silloin kun lapsi sairastaa pidempää tai on yli 10-vuotias. Voisiko lapsen henkilökohtainen kouluavustaja tulla hoitamaan lasta kotiin sairaspäivinä?

Kun kysyin Leijonaemoilta, minkälainen työntekijä Leijonaemo eli erityislapsen vanhempi on, sain vastauksia, jotka allekirjoitan täysin: työntekijänä hän ei hätkähdä kriisejä, koska on tottunut paineeseen. Hän tulee hyvin toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Hän on organisoinnin mestari, empaattinen, joustava, ymmärtävä ja hyvä kuuntelija. Vastuuntuntoinen ja työnsä ilolla tekevä. Hän osaa olla kiitollinen siitä, että pystyy tekemään töitä ja saa töissä ajatukset pois raskaasta arjesta. Hän myös potee huonoa omaatuntoa siitä, että poissaoloja tulee paljon lapsen vuoksi. Mutta hän tekee tehokkaasti töitä, jotta hänen yksityiselämänsä vuoksi osa töistä ei jäisi tekemättä. Esimiehenä Leijonaemo ymmärtää, että jokaisella on elämässään asioita, jotka välillä vievät keskittymiskykyä muualle.

Kuka ihmeessä ei haluaisi palkata töihin erityislapsen vanhempaa näillä referensseillä?

Mainokset

4 kommenttia

Kategoria(t): Janet

Kuka auttaisi sisarusta?

Kirjoittaja: Heidi Tujunen

Astelen sisään tyttäreni sairaalahuoneeseen. Taas kerran, kahdettasadatta kertaa. Huoneessa minua odottaa pöydällä lappu: lukujärjestys, johon pitäisi merkitä, milloin äiti, isä ja isosisarukset tulevat tytön luo. Huokaan syvään. Tiedän, että pieni tyttöni on sairas ja tarvitsee minua. Mutta tiedän myös sen, että jätin juuri toisen vauvani nukkumaan päiväunia, pienen tyttäreni vieraan hoitajan hoiviin ja pienen poikani eteiseen seisomaan kysyen: ”Milloin äiti tulet takaisin?” Hekin kaikki tarvitsevat minua.

Kun lapsi sairastuu, oli hän sitten vastasyntynyt tai vanhempi, joutuu koko perhe kriisiin. Kun vanhemmat istuvat väsyneinä sairaalasängyn vieressä lastenosastolla, saatetaan heiltä kysyä: ”miten te voitte, miten jaksatte?” Heille saatetaan tarjota jopa keskusteluapua.

Entä sitten sisarukset? Ne, jotka tulevat metelöimään osaston leikkihuoneeseen? Ne, jotka eivät jaksaisi istua hiljaa paikoillaan sairaan siskonsa sairaalasängyn vieressä, vaan haluaisivat pomppia, mennä kahvioon juuri silloin kun äiti ottaa siskon syliin, ja kaiken lisäksi vielä tappelevatkin keskenään? Ne, jotka jäävät itkemään äidin ja isän perään, kun he taas kerran lähtevät sairaalalle. Kuka heidät huomaa? Kuka kysyy, miten he jaksavat? Kuka kysyy, miltä heistä tuntuu jäädä pois eskarista ja matkustaa monen sadan kilometrin päähän vain nähdäkseen, miten sairas sisko on? Kuka selittää, että ei haittaa, vaikka sairaala ahdistaakin, niin se ahdistaa aikuisiakin? Kuka kertoo, että sairaalassakin saa kiukuta, huutaa, itkeä, jos siltä tuntuu? Että se on ymmärrettävää, jopa toivottavaa.

Ei sellaista ”kukaa” tunnu olevan. Kun sisko tai veli sairastuu, on sisarusten osana olla huomaamaton, äänetön, kiltti, näkymätön lapsi. Tämän osan on moni sisarus omaksunut, aivan kuin se olisi sisäsyntyinen taito. Ja nämä näkymättömät lapset jäävät kovin yksin pelkoineen ja murheineen, sillä heidän ainut tavoitteensa on olla aiheuttamatta huolta ja murhetta vanhemmilleen siskon tai veljen sairastaessa.

Vanhemmillakin on vain rajallinen määrä voimia käytettävänä silloin, kun eletään vahvasti sairaala-arkea. Vaikka miten haluaisi muistaa huolehtia kaikista asioista, onnistuu sisarus helposti huijaamaan vanhemmat luulemaan, että kaikki on hyvin. Ei sellaisessa tilanteessa, jossa pelkää lapsensa hengen puolesta, osaa alkaa miettiä, onko lapsen sisaruksen ylikiltti käytös kenties oire jostain. Eikä tarvitsekaan osata.

Sen osaamisen tulisi tulla muualta, ammattilaisilta. Olisi löydyttävä se ”kuka”, joka ottaa sisaruksetkin vastaan sairaalan lastenosastolla. Joka tarjoaa heille viihdykettä, keskustelee heidän kanssaan, muistuttaa heille, että hekin ovat tärkeitä myös niiden valkotakkisten lääkäreiden ja vihreäasuisten hoitajien mielestä. Että myös heidän pelkonsa ja tunteensa ovat tärkeitä, ja että he saavat yhä olla surullisia, vihaisia ja kiukkuisia silloin, kun siltä tuntuu, vaikka sisko tai veli onkin sairas. Ehkä sillä tavoin sen sisaruksen ei tarvitsisi itse myöhemmin sairastua ja joutua itse sinne sairaalaan, joka häntä niin kovin ahdisti.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Heidi

Uuvutustaistelu

Kirjoittaja: Leijonaemo

Kun lapsellani todettiin kromosomipoikkeavuus, sydänvika ja lukuisat muut diagnoosit, ajattelin kysyä muilta vastaavanlaisessa tilanteessa olevilta, miten he jaksoivat. Vastaus ihmetytti. Minulle vastattiin, että kyllähän tässä muuten jaksaisi, mutta tämä byrokratia vie mehut. Naiivisti ajattelin: ”Pah, kyllä minä yhdet byrokratiat hoidan!” Valitettavasti kuitenkin löysin itseni tilanteesta, jossa byrokratia on uuvuttanut minut täysin 6-0. Koska en halua uuvuttaa teitä kertomalla kaikkia taisteluita, haluan jakaa tähän viimeisimmän – taistelun päivähoidon maksuttomuudesta ja lapsemme oikeudesta erityishuolto-ohjelmaan.

Tarina alkaa keväästä 2012. Tuolloin lääkäri kirjoitti lapsemme epikriisiin eli papereihin, että päivähoito on kuntoutuksellista. Olin kuullut, että jos lapsen päivähoito on kuntoutuksellista, niin se on silloin myös maksutonta. Otin yhteyttä päiväkodin johtajaan, joka neuvoi ottamaan yhteyttä vammaispalveluun. Vammaispalvelusta neuvottiin ottamaan yhteyttä kaupungin päivähoidosta vastaavaan johtajaan. Johtaja sanoi ettemme saa maksuttomuutta, koska lapsemme ei ole kehitysvammainen eikä perheessä ole sosiaalista eikä psyykkistä ongelmaa.

Tyydyin hetkeksi tähän, kunnes kuulin sanan erityishuolto-ohjelma. Erityishuolto-ohjelma takaa ihmiselle ne palvelut, joita ei ole kirjattu vammaispalvelulakiin. Kun kysyin vammaispalvelusta, miksi tästä erityishuolto-ohjelmasta ei ole kerrottu meille, oli vastaus tyly: lapsenne ei ole kehitysvammainen. Luojan kiitos Googlen, löysin netistä montakin kohtaa, joissa sanotaan, ettei erityishuolto-ohjelman teko edellytä kehitysvammaisuutta. Niinpä tein valituksen kaupunkimme sosiaali- ja terveyslautakunnalle. Sieltä tuli kielteinen päätös. Valitin tästä päätöksestä hallinto-oikeuteen. Mainittakoon tähän väliin, että tyttären isä vei valituksen 80 kilometrin päähän, jotta valitus ehtisi ajoissa. Valituksen tekoon käytimme monta tuntia. Toinen luki tietokoneelta lakitekstejä sekä ennakkopäätöksiä ja toinen kirjoitti samaan aikaan valitusta.

Hallinto-oikeudelta tuli päätös, että he eivät voi päättää päivähoidon maksuttomuudesta, koska lapsellemme ei ole tehty erityishuolto-ohjelmaa. Jep jep… Eli vammaispalveluun tekemään hakemus erityishuolto-ohjelmasta. ”Ystävällinen” virkailija vammaispalvelusta sanoi, että voin tehdä hakemuksen suullisesti, jottei minun tarvitsisi taas täyttää papereita. Arvaatteko jo, miten siinä kävi? Tein suullisen hakemuksen maaliskuussa. Kesäkuun palaverissa kyselin päätöstä, joka luvattiin tehdä ennen juhannusta. Ei kuulunut päätöstä vielä heinäkuussakaan. Syyskuussa eli tänään 23.9.2014 menin uudestaan palaveriin, jossa minulle sanottiin: ”Voitteko tehdä kirjallisen hakemuksen?”

Olen ottanut ensimmäisen kontaktin asiassa kesäkuussa 2012. Nyt eletään vuotta 2014 ja asiaan ei ole vieläkään saatu päätöstä. Taistelu jatkuu, uupunut olen jo, totaalisen uupunut. Muistutuksena, että samaan aikaan taistelen lapsemme ja perheemme oikeuksista hyvin moniin muihinkin palveluihin.

Miksi sitten jatkan taistelua? Koska ajattelen, että lait ja säädökset on tehty turvaamaan ihmisten tasa-arvoisuus. Harmi, ettei näissä säädöksissä turvata vammaisten lasten vanhemmille lakiapua tai edes neuvontaa byrokratian hampaita vastaan. Täällä minä uupunut, vaikeasti vammaisen – mutta ei-kehitysvammaisen – lapsen äiti rusennun byrokratian alle.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Lupa pysäköidä?

Kirjoittaja: Pia Lemmetty

Kesäisin tulee liikuttua perheen kanssa autolla tavallista enemmän. Lomalla on mukava pistäytyä vaikka jätskillä, museossa, lounaalla ja tietenkin huvipuistoissa. Suurimmassa osassa paikkoja liikuntarajoitteiset on huomioitu hyvin ja lähellä sisäänkäyntiä on vähintään yksi invapaikka.

Joka kerta, kun ajamme invapaikalle tunnen omituista syyllisyyttä. Alan pälyillä ympärilleni, huomaako kukaan meitä. Jos ympärillä on ihmisiä, saatan alkaa typerästi kysellä kanssamatkustajiltani kovaan ääneen, että kuka nostaa pyörätuolin autosta. Suomalaisten epäluulo ja ehkäpä kateuskin ovat tehneet minusta säikyn. Kun kaksi tervejalkaista aikuista nousee auton etupenkiltä, on todennäköisyys vihaisten katseiden saamiselle suuri. Monesti joku kanssaihminen kurkottaa teatraalisesti kohti tuulilasiamme katsoen, onko invatunnusta näkyvillä.

Tilanne helpottaa, kun nostan takakontista pyörätuolin ja siirrämme tyttäreni siihen. Pyörätuoli on riittävän selkeä osoitus siitä, että paikka on ansaittu. Vaikeampaa oli silloin, kun vielä liikuimme rattailla. Voin vain kuvitella, kuinka ikäviä nämä tilanteet ovat heille, joiden vamma tai sairaus ei näy päälle.

Vaikka pyörätuoli antaa selityksen, koen sen hetken jolloin ajamme parkkiin ja itse nousemme autosta todella kiusalliseksi. Minusta on surullista, ikävää ja inhottavaa että aina joku epäilee minua. Tiedän, että on välinpitämättömiä autoilijoita, jotka pysäköivät invapaikoillle laiskuuttaan. He ärsyttävät minuakin suuresti, mutta jaksan silti epäillä onko kaikilla kyttääjillä motiivina halu pitää vammaisten puolta, vai onko epäluuloisen pälyilyn taustalla vain halu päästä puuttumaan toisen asioihin.

Seuraavan kerran, kun näet jonkun pysäköivän invaruutuun ja koet polttavaa halua puuttua asiaan, niin suosittelen kysymään, jos voisit olla jotenkin avuksi. Siitä tulee paljon mukavampi mieli kuin syyllistävistä mulkoiluista ja kuiskuttelusta. Kuva

4 kommenttia

Kategoria(t): Pia

Katkelmia arjesta syömishäiriön muodossa

Kirjoittaja: Hanna Tiihonen

Maaliskuussa uutisissa kerrottiin, että pienten lasten syömishäiriöt ovat usein vanhempien ja lasten vuorovaikutuksen ongelmista johtuvaa eivätkä johdu esim. sairaudesta. Toisaalta jutussa puhuttiin iloisessa sekamelskassa syömishäiriöistä ja syömisongelmista, joten aavistuksen jäi mietityttämään, koskiko juttu diagnosoitua sairautta vai esimerkiksi pientä pulmaa lapsen kanssa, joka HALUAA syödä perunan muusattuna palojen sijaan. Vaikka jutussa puhuttiin pienistä lapsista niin kyllä se silti osui kipeästi, koska olen nyt neljän kuukauden aikana joutunut huomaamaan, että sama ajatus on vallalla myös alakouluikäisen lapsen syömishäiriötä hoidettaessa. Suomessa on jo minun näkökulmastani katsottuna aika hyvin saatavilla apua yli 12-vuotiaille syömishäiriöisille lapsille ja nuorille: on yksityistä ja julkista tahoa. Tämän päivän (16.5.14) uutisen mukaan avunsaanti ongelman tunnistamattomuuden vuoksi on hankalaa ja vaihtelee kunnittain ja sairaanhoitopiireittäin – toisissa hoitopolku toimii ja toisissa ei. Tilanne muuttuu mahdottomaksi 9-vuotiaan lapsen kohdalla.

Lapsemme on vakavasti monisairas 9-vuotias poika, jonka perussairaudet edellyttävät jo tarkkaa ja säännöllistä seurantaa erikoissairaanhoidossa. Emme tiedä mikä laukaisi alunperin syömiseen liittyvän ongelman. Oliko se sytostaattilääke jota hän syö reuman vuoksi, onko se mahdollisesti tähän astisen elämän ainoa asia lapsen mielestä, jota hän itse pystyy kontrolloimaan vai pelaako hän meidän kanssamme jotain peliä tai hakee huomiota kuten hoitavat tahot ehdottivat? Pienenä kuriositeettinä mainittakoon, että lapsella on diagnosoitu mm. taipumus alhaisiin verensokereihin, mutta ei kuitenkaan diabetestä. Hän on joutunut kuuden vuoden ajan syömään puolentoista tunnin välein, oli nälkä tai ei, jotta verensokeri pysyisi järkevällä tasolla eli syömishäiriö verensokeriongelmiin yhdistettynä ei ole mikään pikku juttu. Oli syy mikä tahansa, poika tarvitsee apua ja lääkäreiden tulisi selvittää, miksi tilanne on se mikä se on. Kuitenkin olemme tilanteessa, jossa kaikki vastuu on meillä vanhemmilla ja sairaala vain seuraa sivusta. Tästä syystä lähdimme hakemaan apua 300 kilometrin päästä yksityiseltä lääkäriltä, joka on perehtynyt lasten syömishäiriöihin. Lapsen tutkittuaan ja kolmen viikon ruokapäiväkirjan katsottuaan hän arvioi, että lapsi tarvitsee osastojakson tilanteen selvittämiseksi somaattisella puolella ja mahdollisesti myös lastenpsykiatrisella puolella, koska syömishäiriö on kokonaisvaltainen häiriö.

Kuluneen neljän kuukauden aikana lapsi on ollut yhden vuorokauden lastenosastolla, jonka jälkeen käskettiin elää kotona normaalia elämää. Ongelma tuntuu olevan se, että kun lapsen paino ei tipu rajusti, niin syömishäiriötä ei ole.
Pyysimme lausunnon syömishäiriökeskuksen ravitsemusterapeutilta lapsen todellisesta syömistilanteesta. Lausunnossa todettiin kolmen viikon ruokapäiväkirjojen perusteella, että lapsen kasvu ja kehitys ovat vaarassa näin yksipuolisella ravinnolla. Lääkärit tarvitsevat lukuja ja niitä tässä lausunnossa kyllä oli. Tästä on nyt lähes kolme kuukautta ja mitään ei ole tapahtunut asian selvittämiseksi.

Olen käyttänyt lähes viikon selvitellessäni internetin ja puhelimen avulla mistä 9-vuotias lapsi saa apua, kun kyse on syömishäiriöstä. Olen soittanut pohjois-Suomea lukuunottamatta kaikki yksityiset ja suurimman osan julkisista palveluista läpi ja todennut, että Helsingissä on ainoa alle 12-vuotiaiden syömishäiriöihin perehtynyt hoitoyksikkö, joka on Helsingin- ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin alainen paikka. Ongelma on vain siinä, että me emme asu lähelläkään pääkaupunkiseutua ja minä onneton kun luulin, että vuoden alussa potilaalle tuli mahdollisuus valita hoitopaikkansa mistä päin Suomea tahansa, missä tarvittava osaaminen on. Se koskeekin lähinnä perusterveydenhoitoa, ei erikoissairaanhoitoa.

Nyt pituuskasvu on kääntynyt laskuun ja lapsen muisti on mennyt. Tuntuu että elämme 9-vuotiaan dementikon kanssa. Syytä muistamattomuuteen voimme vain arvailla. Villi veikkauksemme on, että lapsen energian- ja vitamiinien saanti on ollut monta kuukautta niin heikkoa, että muistihan siinä lähtee.

1 kommentti

Kategoria(t): Hanna

Yhteiskunnan pohjasakkaako?

Kirjoittaja: Heidi Tujunen

Muutimme elokuussa. Koko meidän nelilapsinen perheemme yhden koiran, äidin ja isän voimin. Vuokrakotiin kaupungin laidalle. Uusien kalliiden talojen keskelle. Meidät vastaanottivat naapurit, jotka tervehtivät meitä alkuun iloisesti. Niin, aluksi. Pikku hiljaa iloisesti heiluvat kädet pienenivät vain vaivoin nähtäviksi heilautuksiksi, hymyt hyytyivät kohteliaiksi nyökkäyksi, pian katseet kääntyivät kokonaan pois. Miksi? Miltä me naapureiden silmissä mahdamme näyttää?

Kaksi terveeltä näyttävää työikäistä aikuista lojuu päivät pitkät kotona. Eivät selvästikään käy töissä. Siksi varmaan ovat vuokrallekin muuttaneet, ovatkohan sossun elättejä? Ajelevat likaisella tila-autollaan, jonka tuulilasi on rikki. Lapsia on monta, niinhän näillä yhteiskunnan eläteillä tuntuu aina olevan. Yksi lapsista yrittää tulla vieraitakin halaamaan, puhuu paljon, mutta puheesta ei meinaa saada mitään selvää. Lapset ovat kovaäänisiä. Koululainenkin kiukuttelee pihalla kovaan ääneen kuin pikkulapsi. Ei kai se ihmekään ole, kun vanhemmatkin ovat tuollaisia vätyksiä!

Eiväthän he voi tietää. Uudet naapurimme. Eiväthän he voi tietää, että jouduimme pakon edessä luopumaan rakkaasta omasta kodistamme. Että meilläkin oli vielä muutama vuosi sitten terveet lapset, vakituiset työpaikat, oma koti, terveyttä ja onnea. Eiväthän he voi tietää mitään siitä sairaalahelvetistä, jonka koimme. Tai lapsemme vajoamisesta masennuksen syöverihin. Eiväthän he voi tietää sitä, miten rikki me terveiltä vaikuttavat vanhemmat olemme. Eiväthän he voi tietää, että tuo iholle tunkeva, kovääninen, epäselvästi puhuva lapsi on jo monta kertaa voittanut kuoleman. Eivät he voi tietää, mistä kaikesta olemme selviytyneet ja millaista taistelua käymme joka ikinen päivä.

Toivoisin, että he kuitenkin tietäisivät, että mekin olemme edelleen tavallinen perhe. Ja meitä saa edelleen tervehtiä.

1 kommentti

Kategoria(t): Heidi

Osastolla

Kirjoittaja: Martta

Ahtaassa tilassa vanhempia lapsineen, nuori tyttö katselee syliinsä,
taivutetuissa ripsissä maskaraa.
Kuulen vauvan kivun, itkussa ei vielä kyyneleitä,
muistan tanssin, keinutellen poski sydäntä vasten.
Katselen sinua, liian tuttu paikka meille,
ensimmäistä kertaa täällä ilman häntä.

Ovaalinmuotoisen pöydän äärellä lääkäri tekee tiivistelmän viidestä vuodesta,
haluaisin keskeyttää, ei se noin mennyt!
Oli hymyjä ja sanojakin kolmekymmentä, ennen kuin täytti kolme.
Nukutuslääkettä ei annettu kaksi-vuotiaalle,
puoliso muutti nukkumaan muualle, emon läheisyys riitti lapselle.
Puhutaan vielä ongelmista, vanhemmat ovat väsyneitä, lapsi karkailee.
Tämä huone jo viisi vuotta sitten, eikä vieläkään nenäliinoja pöydällä.

Siirrytään toiseen palveluyksikköön toiveikkaana.
Tarmokas nainen sanoo silmälasiensa takaa:
”Minä otan tämän asian hoitaakseni.”
Silmät sumuisina lakkaan puhumasta, hän vastasi meille.

Puen takin päälleni, viimeistä kertaa tällä osastolla.
Hymyilen toisille vanhemmille rohkaisevasti,
täältä voi löytyä avun polkuja, voisinpa ojentaa sinulle kartan,
että huutoosi vastattaisiin nopeammin kuin meillä.

Kuva

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo